Isän pitkä, pitkä varjo

Posted: lokakuu 24, 2010 in ♪♫ Sunnuntaiklassikko ♪♫, Musiikki
Avainsanat:,

Syyskuun puolivälissä Yaelian esitteli sunnuntaiklassikoissa The Dough Rollers -yhtyeen, jossa musisoivat kuulujen näyttelijöiden pojat (+ viulistineito). Tänään jatkan Isän varjosta esiin -teemaa ja suuntaan valokeilan Jakob Dylaniin. Olen ihastunut hänen uusimpaan, viime huhtikuussa julkaistuun levyynsä Women + Country.

Jakob Dylanin videoita etsiessäni osuin kultasuoneen, jonka olemassaolosta en ollut koskaan kuullutkaan. Nyt soiva Everybody´s Hurtin´ on taltioitu NPR Music -yrityksen toimistossa. Marraskuussa 2007 perustettu mediayritys on osa julkisen palvelun NPR-yleisradioyhtiötä, jonka juuret juontavat suurelle yleisölle suunnatun radiotoiminnan alkuaikoihin, 1920-luvulle.

Kultasuoneksi nimitän NPR Musicin sivustolta löytyvää Tiny Desk Concerts -osiota. Miten mainio idea taltioida toimistolle vierailemaan kutsuttujen artistien sessiot koko maailman iloksi! Puhumattakaan taltiointen laadusta, mikä ei sinänsä ole ihmeellistä, koska yritys kertoo panostavansa digitaalisten palveluiden kehittämiseen. Olennaista on se, että kutsutut muusikot edustavat valtavirran ulkopuolista kirjoa. Vierailijoiden joukosta löytyi myös viime viikon sunnuntaiklassikkona esittelemäni The Holmes Brothers.

Mutta takaisin Jakobiin. Hän perusti 1980-luvun lopulla The Apples -bändin, mutta myöhemmin nimeksi tuli The Wallflowers. Vuosien saatossa yhtye on julkaissut viisi albumia, ja vuonna 1998 bändille myönnettiin kaksi Grammy-palkintoa. Kaksi vuotta sitten Jakob Dylan julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa, Seeing Things, joka sai hyvän vastaanoton. Tässä lopuksi uudelta levyltä vielä toinen maistiainen, Nothing But the Whole Wide World. Tällä kertaa areenana on Rolling Stones -lehden studio, ja Jakob esiintyy ilman aurinkolasejaan. Yhdennäköisyys on häkellyttävä. Traagista?

Sunnuntaiklassikoissa on tarjolla tänäänkin iso kirjo mainiota musiikkia. Tsekkaa bloggaajien valinnat  —> täällä.

kommenttia
  1. Tuima kirjoitti:

    Symppis, mutta edelleenkin levylautasellani pyörärhtää isän musiikki ennemmin. Nothing But the Whole Wide World kuulosti paremmalta, mutta ehkä tässä äänitysteknikkaa tai joku sellainen viakutti myös.

  2. Viides rooli kirjoitti:

    Tietenkin Bob-isän biisit soivat varmaankin meidän kaikkien musiikintoistolaitteissamme useammin kuin poikansa sävellykset. Miten ylittää legenda? Nostan hattua Jakobin päätökselle hakeutua musiikin pariin, helpommalla olisi päässyt vaikkapa toimittajana. Olen kuunnellut uusinta albumia monta kertaa. Se toimii. Vielä yksi bonusbiisi tänne kommenttilaatikkoon: They´ve Trapped Us Boys.

    • Tuima kirjoitti:

      Täytyy toivoa etteivät ne (isät?) ole ajaneet poikia loukkuunn… Mulla on Seeing things jossain, jäänyt turhan vähälle soitolle, vaikutelma on kuitenkin ollut hyvä. helpommalla, ehkä, Jakob päsisi, jos olisi valinnut ihan toisenlaisen musiikkityylin, mutta miksi mennä väkisin suuntaan joka ei tunnu omalta?

      • Viides rooli kirjoitti:

        ”Ei tunnu omalta”. Tämä on tietenkin tulkintaa, mutta Jakob vaikuttaa soololevyjensä perusteella nimenomaan tuntevan esittämänsä musiikin omakseen. Me yleisö olemme kuulleet niin valtavan paljon hänen isänsä musiikkia, että kuulemme sen myös Jakobin musiikissa.

        Tästä samasta asiasta, isien ja äitien pitkästä varjosta, kertoo myös KOM-teatterin uusin näytelmä KONE. Valokeilassa on niin Herlinin kuin Halkolan, Milonoffin ja Saarelankin perhe. Susa Vuori viittasi siihen myös kritiikissään (HS 15.10.2010): ”Kuvitelkaa nyt: näyttämöllä ottavat mittaa toisistaan oman aikakautensa kulttuuri-ikonien näköiskappaleet Kalle Chydenius (joka parrassa näyttää aivan isältään Kajlta), Niko Erkin poika Saarela, Vilma Melasniemi, jonka yhdennäköisyys äitinsä Kristiina Halkolan kanssa on lähestulkoon koomista (vai sittenkin traagista?) sekä edellisen puoliso Juho Milonoff.”

        Koomista – vai sittenkin traagista?

  3. Yaelian kirjoitti:

    Ei varmaankaan ole helppoa olla sellaisen legendan kuin Dylanin poika ja jatkaa samalla alalla,mutta Jacob kuulostaa ihan hyvältä,tosin ei ehkä ihan isänsä tasoa.Nythän on myös Stingin tytär alkanut esiintyä ja on kuulemma hyväkin.
    Tuo NRP music on tuolla suosikeissani,ja aina välillä tulee sitä kuunneltua,hyvää musiikkia löytyykin sieltä.

    • Viides rooli kirjoitti:

      Minulle oli uusi tieto, että myös Stingin tytär on ryhtynyt laulajaksi. En totta vie tahtoisi olla samanlaisessa tilanteessa, kuuluisan vanhemman varjossa.

      Kuten kirjoitin, minulle NPR Music -sivusto on tuore löytö, mutta kirjainmerkkeihin se lennähti oitis. :)

  4. Tuima kirjoitti:

    Musta iso ongelma on siinä mihin aiemmassa kommentissani viittasin. Mitäpä jos se omin musiikki on samankaltaista kuin kuuluisan vanhemman? Pitääkö jättää tekemättä, ettei sanottaisi matkijaksi ja tehdä muuta ja kuulla olevansa keskinkertainen vanhemman mainetta hyödyntävä wannabe-muusikko? Pitäisi olla oikeus tehdä itselle sopivaa musiikkia ja tulla arvostelluksi ihan omien tuotostensa perusteella ilman vertailua vanhempiinsa. Idealistista?

    • Viides rooli kirjoitti:

      Ei se minusta ole idealistista. En tunne musiikkia niin hyvin, että pystyisin osoittamaan ajatukseni saman tien todeksi. Sen sijaan teatteritaiteen puolella tiedän montakin tapausta (eritoten Suomessa, tietenkin), missä aluksi vanhempiinsa verratusta näyttelijästä kasvaa ihan oma originelli ja taitava taiteilijapersoonansa. Heidi Herala on tästä hyvä esimerkki.

      Brittisarjasta Lewis maailmanmaineeseen noussut Lawrence Fox pärjää nykyään omilla ansioillaan, eikä häntä enää verrata kritiikeissä (kuin satunnaisesti) isäänsä. Jos tuumailen asiaa hetken, keksin varmasti muitakin.

      • Tuima kirjoitti:

        Tuumailehan :). Lawrence Foxin kohdalla en koskaan muista kumpi vanhemmista Foxeista on isä ja toinen muuten vaan sukua…

      • Viides rooli kirjoitti:

        Täällä tuumaillaan yhä muita esimerkkejä. :)

        Lawrencen isä on James, kahdesta kuuluisimmasta veljeksistä se tukevampi. Minusta oli tosi herkkua nähdä isä ja poika näyttelemässä yhdessä Lewis-sarjan jaksossa Allegory of Love. Siinä on eräs kohtaus, josta olen vuorenvarma, että heidän on pitänyt kuvata se pariinkin kertaan. Repliikit ovat sen verran herkullisia. ;)

  5. susupetal kirjoitti:

    Onneksi ei ole kuuluisaa isää tai äitiä ;)

    Tuli noista isä-poikajatkumoista mieleen Woody ja Arlo Guthrie. Arlo onnistui 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa tekemään omaa uraa, erilaista musiikkia kuin isänsä, mutta siihen se taisi jäädä. Keikkailee edelleen, mutta materiaali tuntuu olevan vanhaa, mitä juutuubista olen katsellut.

    Ihan kuunneltava tuo Jakob, mutta ei ihan iske. Mies ja kitara-komboja on niin paljon, että siinä täytyy olla paljon Sitä Todella Jotain, jotta jäisi mieleen.

    • Viides rooli kirjoitti:

      Hyvin nostettu esiin, tuo Woody ja Arlo Guthrie -esimerkki vähän vanhemmilta ajoilta.

      Olen kuunnellut Jakob Dylanin levyjä nyt useampaan kertaan. Tykästymiseni syntyi ajan kanssa, ei kertaheitolla.

  6. lepis kirjoitti:

    Traagista on että kuulostaakin aivan isältään! Onneksi ei narise yhtä pahasti ;) Minä en tunnetusti ole BD fani ja siedän siitä laajasta tuotannosta vain muutamia kappaleita. Omituista, eikö totta.

    Poikahan on aivan eri juttu! Pidin kovasti tuosta jälkimmäisestä biisistä. Ja pidän todella paljon The Wallflowers tuotannosta kaikkinensa. Klassikoitumisen aineksia ilmiselvästi ilmassa.

    • Viides rooli kirjoitti:

      Narina! Sinä sen sanoit, Lepis. Kiitos!

      Olen yrittänyt löytää sanoja, joilla selittäisin, miksi kuulen selvän eron Jakobin ja hänen isänsä tulkintojen välillä. Pojalta puuttuu narina. Tietenkin!

  7. Kari kirjoitti:

    Aika paljon kuulosti isältään, mutta eihän se ole mikään suuri puute ;) Hyvä laulu.

  8. lepis kirjoitti:

    Minulle passa twiittailu vallan mainiosti. Eikun mainostamaan komeita kuvia!

  9. timbut kirjoitti:

    Tuttu on. Isänsä poika, vai miten se meni? Musa, sävel ja sana kulkee jossain Bobin ja Leonardon välimailla ehken? Meitä miellyttää kovin.

  10. Tommi kirjoitti:

    Molemmat biisit ja molemmat levyt ja kaupan päälle vielä Wallflowers, jonka ”Bringing Down the Horse” ansaitse monta kaunista adjektiivia. Jacob on todella, todella hyvä. Äänessään soi rehellisyys, mitä se sitten tarkoittaakaan. Jacob on sisänsä poika. (Toisaalta kukapa ei olisi, jos kirjaimellisia ollaan?) Jacob iskee meillä mainiosti myös vaimon korvaan, siksi Dylaneista nuorempi on viimeisen parin vuoden aikana päässyt meillä enemmän ääneen kuin isänsä – siis silloin, kun olemme molemmat kotona.

    • Viides rooli kirjoitti:

      Vau, sinähän komppaat täällä Lepistä (tai toisinpäin). ;) Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että Jakobin laulussa on hyvin vilpitön ote. Mitä enemmän olen kuunnellut hänen tuotantoaan, sitä vahvemmin olen tykästynyt hänen musiikkiinsa.