Puhetta ja aikeita, mutta tekoja? Ei kai koskaan.

Posted: maaliskuu 15, 2010 in Kulttuurin kentällä
Avainsanat:, , ,

Lueskelin opetusministeriön asettaman toimikunnan viime viikolla kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinille luovuttamaa ehdotusta (pdf-tiedosto), jossa kartoitetaan kulttuurin tulevaisuutta ja pohditaan mahdollisia toimintamalleja. Teksti muistuttaa — jälleen kerran — miten tärkeitä luovuus, kulttuurinen moninaisuus ja taide ovat suomalaiselle yhteiskunnalle. Se taas merkitsee kulttuuribyrokratian lisäämistä, sillä toimikunta esittää, että eri hallinnonalojen sekä julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välille käynnistetään Taiteen ja kulttuurin politiikkaohjelma.

Taas yksi ohjelma lisää? Jep-jep. Tätähän meillä tehdään: kootaan toistuvasti arvovaltaisia työryhmiä ja kutsutaan filosofeja pohtimaan, miten kulttuurin avulla Suomi-neito pelastetaan ja puunataan kirkasotsaiseksi imagonnostajaksi ja vientiteollisuuden veturiksi sen sijaan, että siirryttäisiin sanoista tekoihin ja investoitaisiin ruohonjuuritasolle, kulttuurin ja taiteen tekijöihin.

Toimikunta esittää myös, että ”kouluissa tulisi vahvistaa taide- ja taitoaineita yleissivistävässä koulussa lisäämällä niitä kaikille yhteiseen oppimäärään valinnaisten kurssien pohjaksi myös yläasteella ja lukiossa. Myös taide- ja taitoaineiden opetuksen laadusta tulee huolehtia”.

Hetkinen, miksi minusta tuntuu kuin olisin kuullut tämän ennenkin? Ehkäpä siksi, että samat vaatimukset on esitetty jo lukuisia kertoja — turhaan. Kaivetaan esiin esimerkiksi Kotiliesi-lehteen vuonna 2001 kirjoittamani juttu Taideaineista kasvaa henkinen pääoma. Siinä taideaineiden opetuksen puolesta puhui neljä ihmistä, joiden mielipiteet pohjautuivat omakohtaisiin kokemuksiin ja tutkimuksiin: Sibelius-Akatemian musiikkiterapian ja erityispedagogiikan lehtori, nyt jo edesmennyt psykologi Petri Lehikoinen, teatteriohjaaja ja silloinen kansanedustaja, nykyään Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn, lasten ja nuorten harrastajateatterin, hämeenlinnalaisen Miniteatterin toiminnanjohtaja Marja Myllyniemi sekä kuvataiteilija, pedagogi Leenakaisu Hattunen, joka haastattelun aikaan toimi hyvinkääläisen Lasten ja nuorten taidekeskuksen vt. toiminnanjohtajana.

Vahva kvartetti, vaikka itse sanonkin. Vuosikymmen on kulunut, ja nelikon puheet pätevät yhä. Seuraavassa ote Irina Krohnin osuudesta:

”Nykyisessä keskustelussa on nähtävissä pienen kansakunnan hätäilyä, mikä tuo mieleen DDR:n aikaiset urheiluseurat: lahjakkuudet pitäisi seuloa esiin mahdollisimman varhain ja kouluttaa heistä tehokkaita työntekijöitä yrityselämän tarpeisiin. Suomi tarvitsee luovia ihmisiä, jotka osaisivat synnyttää uusia, jopa vallankumouksellisia ideoita. Ongelma on siinä, ettemme voi tietää, millaisia tuotteita tulevaisuudessa tarvitaan ja mitä asioita nykypäivän nuorille pitäisi opettaa. Taideaineet puoltavat paikkaansa koulun perusopetuksessa siksi, että ne kehittävät innovatiivisuutta ja auttavat löytämään uudenlaisia näkökulmia.”

Irina Krohn arvelee, että taideaineita vähättelevät asenteet voivat osin johtua taiteilijoihin liitetyistä sangen kliseisistä mielikuvista.

”Usein taiteilijat leimataan laiskoiksi yhteiskunnan eläteiksi, jotka vain suoltavat punaviinin ryydittämää jäsentämätöntä puhetta. Tosiasiassa valtaosa taiteilijoista on äärettömän työteliäitä ja työnsä äärellä hyvin nöyriä. Kun oppilas perehtyy taiteiden ja taiteilijuuden historiaan, hän oppii, miten pitkäjänteisestä työstä taiteessa on kyse, puhuttiinpa sitten viulunsoitosta, keramiikasta tai kirjallisuuden merkkiteoksista. Pelkät ideat tai luovuus eivät taiteessa riitä, tarvitaan myös harjoittelun kautta saavutettua taitoa, ennen kuin ihminen kykenee hyödyntämään luovuutensa haluamallaan tavalla ja sellaisessa muodossa, että muutkin haluavat katsoa tai kokea sen.”

Psykologi Petri Lehikoinen kertoi haastattelussa taiteen parantavasta vaikutuksesta ja tähdensi, miksi taideaineisiin kannattaa sijoittaa — ei niinkään yhteiskunnan taloudellisen menestymisen, vaan kansalaisten, meidän ihmisten, tähden:

Petri Lehikoinen muistuttaa, että taide – halu luoda ja kokea kauneutta – on osa ihmisen biologista olemusta; ominaisuus, joka juontaa miljoonien vuosien takaa.

”Luolissa asuneet ihmiset eivät ryhtyneet tekemään luolamaalauksia elantonsa takia, vaan kuvien tekeminen antoi heille sellaisen elementin, jonka avulla oli mahdollista käsitellä ei-materiaalisia asioita. Ihmisellä on pyrkimys selittää itselleen selittämättömiä asioita. Se on johtanut muun muassa taiteen ja uskontojen syntymiseen. Nyt kuvitellaan, että tieto auttaa ihmistä varustautumaan kaikkia mahdollisia uhkia vastaan. Tieto auttaa meitä ehkä ymmärtämään ulkoapäin tulevia uhkia, mutta ihmisen sisältäpäin syntyviä uhkia vastaan se ei pysty auttamaan. Taide antaa meille selviytymisen eväät; keinon käsitellä asioita, joille ei ole järjellistä selitystä.”

Mitä tällä blogikirjoituksella tahdon sanoa? Ehkäpä sen, miten turhauttavaa on seurata poliittisten päättäjien ja byrokratiatason kyvyttömyyttä toteuttaa asioita. Julistuksia, mietintöjä, ohjelmia, selontekoja ja sloganeita tässä maassa riittää vaikka muille jakaa, mutta konkreettisiin tekoihin ryhdytään harvoin jos koskaan. Taideaineiden lisäämisen ja opetuksen laatuun panostamisen osalta alan menettää jo toivoni.

Kommentointi on suljettu.