Sija jossa kaikki pyytämättäkin täyttyy ja toteutuu

Posted: huhtikuu 11, 2009 in Kirjallisuus, Lukuiloa
Avainsanat:, , , ,

Takana on ihanan pitkä perjantai, josta valtaosan pyhitin lukemiselle. Miten hyvältä tuntuikaan sukeltaa kiireettä sanojen lempeään syleilyyn, antaa ajatusten lipua taitavien kirjoittajien matkassa.

Yksi heistä, Kristina Carlson, vei minut 1800-luvun Siperiaan. Hänen Finlandia-palkittu romaaninsa Maan ääreen (Otava, 1999) on kirja, johon palaan usein. Tällä kertaa eräs katkelma (ss. 145–146) palautti mieleeni parikin aiemmin tekemääni haastattelua ja sai pohtimaan ystävyyden ja rakkaussuhteiden motiiveja.

Veran ja minun suhde oli liukenemista kuin jokin kemiallinen ilmiö. En osaa paremmin kuvata sitä. Ei räjähdystä eikä intohimon lieskaa. Me liukenimme toisimme, koska olin tunnistavinani hänessä kaltaisuuden joka ei kaipaa selityksiä, sanoja, tunnustuksia ja vakuutuksia. Veran levottomuudessa on samaa kohteetonta kiihkoa kuin minun luonteessani joka ajoi itäiseen Siperiaan. Yhteinen toive että maailmassa tai toisessa ihmisessä on sija jossa kaikki pyytämättäkin täyttyy ja toteutuu. Minun on vaikea edes nähdä Veraa tai kuvailla häntä itsestäni irrallisena sillä koko suhteemme ajan olemme eläneet saman kalvon sisässä kuin kaksoset kohdussa.
   Tietysti olin väärässä. Minun oma toiveeni oli se vahva liuos joka sulatti meidät yhteen.
   Vera on nainen ja ihminen. Erillinen, omanlaisensa. Minä vain kaipasin yhteyttä joka olisi täyttänyt aukon minun itseni ja maailman, tahtoni heikkouden ja haaveideni voiman välillä.
   Niin kuin muka ihminen voisi toisen ihmisen pelastaa.
   Ei siihen pysty edes isä Spiros, Jumalan mies.
   Ei nainen pysty pelastamaan miestä eikä mies naista. Vain typerys uskoo niin, ja minä olen ollut typerä ja sokea.

Kuten aiemmin olen kertonut, tapasin helmikuussa työn merkeissä presidentti Tarja Halosen. Haastattelussa hän korosti, miten erilaiset ystävät ovat ihmiselle rikkaus. Hänen mielestään tärkein opetus, jonka vanhempi voi lapselleen antaa, on se, ettei ihmissuhteissa saa koskaan sälyttää kaikkia toiveitaan yhden ihmisen varaan. Jokainen meistä tarvitsee useita ihmissuhteita.

Yhden ihmisen varaan. Mutta sitä ajatustahan meille koko ajan tuputetaan. True love, tiedättehän, toiselta nimeltään soul mate, sielun kumppani. Elokuvat, viihdelukemisto, aikakauslehdet ja siirappiset iskelmäsanoitukset pönkittävät mielikuvaa siitä yhdestä oikeasta, joka tulee ja täyttää kaikki toiveet. Mielikuvaa auvoisesta yhteiselosta, jossa muilla ei ole sijaa.

Se on itse asiassa aika pelottava näkymä. Pelottava siksi, että kun se toinen syystä tai toisesta häipyy, jäljelle jää kammottava tyhjyys.

Se toinen haastattelu, jonka Carlsonin katkelma palautti mieleeni, tapahtui jo vuosia sitten, mutta näytelmäkirjailija Laura Ruohosen tuolloin esittämät ajatukset eivät ole mielestäni vanhentuneet vähääkään. Enemmän kuin ihmisten välisistä suhteista, hän sanoi olevansa kiinnostunut ihmisten käsityksistä ja ideoista; siitä, miten he näkevät maailman.

Tunteet ovat Ruohosen mielestä tärkeitä, mutta kaiken keskittäminen niihin on kapea joskin sangen muodikas tapa. Se, ketä ihminen rakastaa tai miten hän kuvailee rakastelemista, on vähemmän intiimiä kuin se, että hän paljastaa jonkin hyvin henkilökohtaisen ajatuksensa maailmasta. Parhaimpia ja samalla ujostuttavimpia hetkiä ovat ne, kun uskalletaan paljastaa toiselle jokin pitkään hellitty muisto tai ajatus. Siinä päästää toisen ihmisen sisälleen hyvin intiimillä tavalla.

Miten totta. Ja totta puhui myös pressa: jokainen meistä tarvitsee erilaisia ystäviä. Yksi ei yksinkertaisesti kykene täyttämään kaikkia toisen toiveita, en minä, et sinä eikä kukaan muukaan.

Kommentointi on suljettu.