Muistoja metropolista

Posted: lokakuu 12, 2008 in ♪♫ Sunnuntaiklassikko ♪♫, Musiikki
Avainsanat:, , , ,

Pallottelin kahden vaihtoehdon välillä valitessani sunnuntaiklassikkoa. Tarkoitukseni oli siirtyä glam rockin parista aivan toisenlaiseen genreen, mutta sitten tapasin musiikin pataan pienenä pudonneen ystäväni, ja keskustelumme jälkeen päätin: ei kahta ilman kolmatta.

En muista, milloin kuulin Lou Reedin Walk on the Wild Side ensimmäisen kerran, mutta ihastuin siihen täysin. Teininä sanoituksen rajuus meni ohi, mutta se ei haitannut. Itse asiassa kuuntelen vieläkin musiikkia usein niin, että ohitan sanoitukset ja keskityn vain musiikkiin. Tämä pätee vain vieraskielisiin biiseihin, sillä suomen kieltä en pysty ohittamaan, varsinkaan jos sanoitus on korni.

Mutta takaisin Reediin. Ystäväni nimittäin huomautti, että sunnuntaiklassikoihin valitsemieni biisien välillä on yhteinen nimittäjä: David Bowie. Ensimmäinen oli tietenkin Bowien oma biisi, mutta sitä en ollut tiennyt, että toiseksi klassikoksi valitsemani Rick Wakeman soitti pianoa Life on Mars? -biisillä. Bowie löytyy  myös Lou Reedin taustalta: hän tuotti vuonna 1972 ilmestyneen Transformer-levyn, jolta Walk on the Wild Side nousi hitiksi.

Lou Reediin liittyy myös elämäni ehdottomasti huikein konserttikokemus. Tämä tapahtui 20 vuotta sitten New Yorkissa. Matkakumppanini oli sairastunut flunssaan ja päätti jäädä sänkyyn lepäilemään siksi aikaa, kun minä lähdin kuljeksimaan varhain sunnuntaiaamuna metropolin katuja. Katseeni osui seinään liimattuun ilmoitukseen, jossa mainostettiin samana iltana Madison Square Gardenissa pidettävää hyväntekeväisyyskonserttia. Kodittomien määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti Yhdysvalloissa, ja Paul Simon ja Laurie Anderson olivat organisoineet konsertin kerätäkseen rahaa New Yorkin kodittomien auttamiseksi.

Tuonne mennään”, päätin ja olin varma, että ystäväni olisi iltaan mennessä jo tervehtynyt. Ja jos ei olisi, konsertti piristäisi taatusti reissussa rähjääntynyttä kumppania. Liput olivat suomalaisittain edulliset, ne maksoivat vain 20 dollaria. Muita artisteja ei julisteessa mainittu nimeltä — oli vain maininta vierailevista tähdistä — mutta sillä ei ollut mitään väliä: minulle Simon ja Andersson riittivät mainiosti.

Olennaista tarinassa on se, että konsertti oli suhteellisen nopeasti ideoitu ja toteutettu. Kukaan ei tiennyt varmasti, keitä illan aikana nousisi lavalle. Sitä ei tiennyt edes lipunmyyjä, joka kuultuaan minun tulleen Suomesta asti valitsi ystävällisesti erinomaiset paikat lavan lähettyviltä. Ehkä hän myös armahti reissaajaa, sillä näytin lippuluukulla asioidessani todennäköisesti nuutuneelta, olimmehan kiertäneet Amerikan mannerta jo kaksi ja puoli kuukautta.

Emme myöskään tienneet sitä, että viestiä konsertista oli päivän aikana rummutettu paikallisradioissa tehokkaasti. Kun illalla lähestyimme areenaa, äimistelimme syystä satojen metrien pituisia jonoja. Ihmiset olisivat maksaneet lipuistamme mansikoita, mirhaa ja pieniä silkinpaloja. Silloin ymmärsin, että olimme näkemässä jotakin erityistä.

Niin kävi. Järjestäjät olivat käyttäneet kaikki suhteensa ja hyödyntäneet hallussaan olevat puhelinnumerot ja kutsuneet paikalle kaikki silmäätekevät artistit, jotka sattuivat olemaan silloin New Yorkissa. Siltä ainakin minusta tuntui. Kun lavalle nousivat Chaka Khan ja osa Rufus-bändiä, meinasin seota. Eikä hassumpi ollut sekään sessio, kun Paul Simon ja Billy Joel jammailivat keskenään. Myös sunnuntaiklassikon päähenkilö, Lou Reed, osasi säväyttää: kun hän cooliin tapaansa, kuin puolihuolimattomasti, esitteli taustalaulajansa, ”the coloured girls”, lavalle astuivat Grace Jones ja Debbie Harry. Ei paha.

Mutta Lou Reed ei suinkaan ollut illan tähti, ehei. En ole koskaan elämässäni kokenut sellaista huutomyrskyä, jonka illan todellinen idoli sai aikaan. Katselin juuri yleisöä — sitä oli yhtä lumoavaa tuijottaa kuin esiintyviä artisteja — kun vieressäni istunut nainen alkoi hysteerisesti huutaa: ”oh my God, oh my God, OH MY GOD!” Katsoessani lavalle katseeni poimi Pomon. Bruce Springsteen oli kaupungissa. Huh-huh!

Kun konsertti vihdoin ja viimein oli ohi, matkakumppani katsoi minuun ja totesi tyynesti: ”Voit koska tahansa ostaa liput mihin tahansa tapahtumaan — maksan ilomielin liput.” Sen pituinen se.

Lisäys 18.4.2010

Löysin ankaran googlettamisen tuloksena lisätietoa New Yorkissa näkemästäni konsertista. Kerron siitä täällä.

kommenttia
  1. susupetal kirjoitti:

    Siis, ei ole totta! Tuollainen konsertti! Vau! Ekstaasi on varmaan ollut aikamoinen, jalat alta vievä!

    Lou Reed on kohtalaisen seksikäs, jess :)

  2. Viides rooli kirjoitti:

    Kyllä vain, SP :-DDD

    Huvittavinta on se, etten edes tunnistanut kaikkia konsertin esiintyjiä. Mukana oli useampikin country-musiikin stara, jotka saivat yleisön ihan villiksi, mutta minulle ko. genre oli silloin vielä kovin tuntematon. Sääli.

    Konsertissa oli myös hauskoja ei-musiikillisia välipaloja: mm. Harlemiista oli kotoisin tyttöjoukkue, joka esitti pitkillä hyppynaruilla niin käsittämättömiä temppuja ja niin järjettömällä nopeudella, että alta pois!

    Ikimuistoinen elämys, ehdottomasti!

  3. Tuima kirjoitti:

    Mikä tarina! – kylmät väreet meni lukiessa pitkin selkää. Kiitos.

  4. […] Viidesrooli […]

  5. lepis kirjoitti:

    Jo vain, kertakaikkisen upean konsertin olet saanut kokea. Huh! Aika on siis ollut 80-luvun alkupuolta, veikkaisin -82 tai 83…

    Lou Reed ja Velvet Underground ovat sellaista musiikkia, jota arvostan todella korkealle ja jaksan kuunnelle uudelleen ja uudelleen. Samoin sitä Bowieta ja tässä mainittua Billy Joelia. Bowie oli suuri Velvet Underground fani ja taisipa jopa matkustaa silloin -70 luvun alussa New Yorkkiin varta vasten tutustumaan bändiin. Kierrellen kaarrellen onnistuikin Andy Warholdin kautta. Loppu on historiaa.

    Walk on the Wild Side on niin hyvää klassikkokamaa, että soitin sitä minäkin jo maaliskuussa sunnuntai klassikoiden alkuvaiheessa ja jotenkin tuntuu että sitä voisi soittaa joka sunnuntai :) On siellä vanhoissa muutakin Velvet Undergroundia ja Lou Reediä sekä Bowieta ja Joelia :) Eivätkä ne koskaan lopu.

    Olisipa ollut hienoa olla tuossa konsertissa! Osasit kyllä kertoa hyvin tämän tarinan :)

  6. Viides rooli kirjoitti:

    Moi Tuima ja Lepis, kieltämättä konserttimuistoni on omasta mielestänikin kertomisen arvoinen.

    Aikajanasta sen verran, että mainitsen tekstissä tapahtuman ajankohdaksi 20 vuotta sitten eli kiersimme ystäväni kanssa Amerikan mannerta loppuvuodesta 1988. Tarkkaa päivämäärää en muista, eikä minulla ole tallella konserttilippua, josta voisin tarkistaa asian.

    Konsertti oli joulukuussa, sillä matkakumppanini palasi pari päivää konsertin jälkeen jouluksi kotiin, mutta itse jäin vielä juhlapyhien ajaksi New Yorkiin ja lensin uudenvuodenyönä Suomeen. Vuoden vaihtumisen kunniaksi lentoyhtiö tarjosi kaikille matkustajille ilmaiset shamppanjat. Senkin muistan tarkasti :-DDD

  7. hirlii kirjoitti:

    no mikäsmikäs, oli viesti jäänyt tuosta pois. siis tuo preivi olen minä. ja piti kirjoittaa, että stoorisi oli hyvä. juuri noin elämässä sattuma vie ja tuo …
    biisistäkin pidettiin.

  8. […] Näitä upeita hetkiä ovat tänään siis tarjoilleet: Preivi, SusuPetal, Tuima, Kari, Itkupilli, Viides Rooli, Sooloilija, HannaH tähän asti tietoon tulleista. Paremmuusjärjestykseen en yritä näitä […]

  9. Zepa kirjoitti:

    Mahtava tarina, kiitos!