Häilyvä todellisuus

Posted: syyskuu 14, 2008 in Arjen ilot
Avainsanat:, , ,

Outoa, miten aikaisin pimeys jo laskeutuu. Tehdessäni tänään lenkin mielestäni alkuillasta maisema kietoutui mustaan viittaan ja ulkona oli selvästi öinen fiilis. Edes katuvalot eivät loistaneet (säästääköhän kaupunki taas energiaa?). Olen vielä jotenkin kesäajassa ja -tunnelmissa, en millään tahtoisi ottaa vastaan syksyä, talvesta puhumattakaan.

Mustuus aiheutti tutun ilmiön: todellisuus alkoi häilyä, kun lenkkipolun varrella olevien puiden, pensaiden, talojen ja autojen ääriviivat hämärtyivät ja näkemäni muutti hetkeksi muotoaan. Ei, en ole tulossa hulluksi, vaan kyse on tuikitavallisesta infokatkoksesta — tai paremminkin infosotkusta. Jokainen lienee joskus kokenut saman. Tyypillinen esimerkki on autoilijan ”näkemä” tien laidalla seisova hirvi, joka lähemmäksi tullessa paljastuu omenapuuksi tai joksikin muuksi vaarattomaksi asiaksi. Mutta hetken ajan autoilija todellakin uskoo näkevänsä hirven.

Häilyvä todellisuus tuo aina mieleeni kymmenen vuotta sitten työn merkeissä tapaamani Anja Kohosen, jolla todettiin 33-vuotiaana vakava synnynnäinen aivovaurio. Hän ehti työskennellä muun muassa sihteerinä UPM Kymmenessä, kanslia-assistenttina parlamentaarisessa yleiskokouksessa ja kustannuslaskijana Euroopan Neuvostossa, ennen kuin tieto aivovauriosta pakotti hänet luopumaan urastaan. Vakavan aivovaurion löytyminen oli Anjalle yllätys, mutta vielä enemmän tieto löi ällikällä häntä tutkineet neurologit, neuropsykologit ja silmälääkärit. Miten ylipäänsä oli mahdollista, että tämä nainen puhui — vieläpä seitsemää kieltä — ajeli polkupyörällä suurkaupungissa ja ratsasti, ylipäänsä reagoi ja käyttäytyi kuten muutkin?

Ehkä eniten minua hämmästytti Kohosen tapa nähdä. Hänen näkökenttänsä laajuus oli nimittäin kymmenen astetta, kun normaalisti ihminen näkee vähintään 120 astetta. Sen lisäksi hänellä oli hajataittoa sekä karsastusta. Kun Kohonen katsoi ympärilleen, hän ei itse asiassa nähnyt, vaan hän päätteli näkökentässään olleet asiat. Useimmiten päättely osui kohdalleen, mutta oli tilanteita, jolloin logiikka petti. Hämmentävää minusta oli se, että hän silloinkin näki päättelemänsä kuvan, ei todellisuutta. Eli jos Kohonen oli tullut siihen tulokseen, että tarjottimella oli karamelleja, hän näki karamellit, ei hedelmiä, jotka siinä todellisuudessa olivat. Toisinaan hänen oli pakko koskettaa esineitä varmistuakseen, oliko hänen näkemänsä totta.

Anja Kohonen on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Nerokas nolla (Kirjapaja, 1998) on vakavasta aiheestaan huolimatta todella hauska teos, jonka kuvaukset uutislukijan lentoon lähtevästä päästä, muotoaan muuttavista esineistä, kehosta irtautumisesta ja sisäisestä silmästä saivat ainakin minut pohtimaan oman näkemiseni ja todellisuuteni todenperäisyyttä. Suosittelen.

PS. Olen kirjoittanut merkinnän imperfektissä, koska en tiedä Anja Kohosen tämänhetkistä elämäntilannetta.

Kommentointi on suljettu.