Mies, kynä ja terävät piirrot

Posted: elokuu 30, 2008 in Media, Musiikki, Sanojen mahti
Avainsanat:, , ,

Uusimmassa Journalisti-lehdessä (14/2008) on Erik Ahosen erinomainen juttu Suomen tunnetuimmasta rock-toimittajasta ja sarjakuvapiirtäjästä Juho Juntusesta. Parhaiten Juntusen kädenjälki tunnetaan Soundista, jossa hän on toiminut vakituisella pestillä yli 20 vuotta. Sitä ennen hän ehti toimia vuosia lehden avustajana.

Erik Ahosen tekstistä piirtyy esiin friikki-ilmiöistä innostunut mies, jonka työskentelyn kulmina ovat ammattimaisuus, vahva työmoraali ja äly. Itseäni ilahdutti erityisesti se, mitä Juntunen sanoo toimittajan roolista. Gonzojuttuja itsekin kirjoittaneen Juntusen mukaan ”toimittajan pitäisi olla nimensä mukaisesti toimittaja, ei päähenkilö”. Käytännössä se tarkoittaa, että tekstissä keskitytään haastateltavaan puheeseen eikä haahuilla sinne tänne. ”Ärsyttää lukea juttuja, joissa toimittaja kirjoittaa jotain puolivillaista siitä, kuinka hän menee sinne ja tapaa heidät ja sanoo heille ja pälä pälä. Ei minua kiinnosta, meneekö toimittaja johonkin. Menisi suoraan asiaan.”

Juntunen tunnustaa, ettei hän halua enää toimia kirjallisena pyövelinä, vaan on lopettanut levyarvostelujen kirjoittamisen. Kritiikki on tarpeellista, mutta sen kirjoittaminen on taitolaji, jota kaikki eivät valitettavasti hallitse. Juntunen puhuu musiikin kentästä, mutta hänen kommenttinsa pätee mielestäni myös muiden taidelajien arvostelijoihin: ”Soundissakin tietyillä nuorilla toimittajilla on tapana näyttää kovuutensa sillä, että he haukkuvat jonkin suositun bändin. Vituttaa, sillä se on ihan selvästi oman itsensä esille tuomista.

En voisi olla enempää samaa mieltä. Olen toiminut viime vuosina oman toimittajantyöni ohella myös kirjoittamisen opettajana, ja nimenomaan toimittajille olen korostanut, ettei tässä työssä ole tarkoitus egoilla vaan raataa lukijan renkinä ja raportoida, mitä juttujen päähenkilöt — keitä he kulloinkin ovat — ajattelevat, sanovat, tekevät tai jättävät tekemättä. Taitava kirjoittaja sijoittaa mielipiteensä rivien väliin, josta taitava lukija kyllä osaa poimia sen esiin.

Onpa nastaa nähdä, että nuoruuden ihanteeni on edelleen iskussa. Ja nyt teemme pienen aikahypyn 1970-luvulle. Blogini lukijat lienevät jo tietoisia tamperelaisesta menneisyydestäni; Rieväkylään sijoittuu tämäkin muistelo.

Olin 13-vuotias, kun kiinnostuin rock-musiikista. Siihen asti olin kuunnellut kaikkea, mitä radio tuuttasi eetteriin ja kaverit soittivat kasettinauhureillaan, mutta sitten kuulin kappaleen, joka herätti. Näin jälkikäteen ajatellen T. Rexin Telegram Sam oli tyylipuhdasta poppia (videopätkä esittelee myös silloista teinimuotia, oi ja voi), mutta 1970-luvulla Marc Bolanin edustamaa musiikillista linjaa luonnehdittiin glam rockiksi.

Ei kestänyt kauan, kun jo hankin liput ensimmäiseen konserttiin. Bolanin kaltaisia supertähtiä en tietenkään kuvitellut Tampereella näkeväni, mutta kyse ei ollutkaan siitä, vaan halusta sukeltaa löytämääni maailmaan ja kokea musiikki livenä. Ja mikä bändi irrottelikaan Teknillisen opiston salissa? Hurriganes. Kaksi viikkoa myöhemmin istuin ystäväni kanssa Sampolassa kuuntelemassa Tabula Rasaa. Muistan yhä tarkasti molempien konserttien synnyttämän ihmetyksen ja ilon.

Lukutoukka kun olin, hamusin seuraavaksi tekstiä. Opin tuntemaan Soundin ja Musan sekä Englantiin suuntautuneiden kielikurssien ansiosta myös Melody Makerin ja New Musical Expressin. Ravasin myös konserteissa, sillä klubeille en tietenkään päässyt ikäni vuoksi. Koska Tampere oli (ja on mentaliteetiltaan yhä) pikkukaupunki, opin tunnistamaan Manserockin silmäätekevät. Heidän joukkoonsa kuuluivat myös Juntunen sekä Waldemar Wallenius, jotka erään kerran bongasin konsertin jälkeen Tekun aulassa ulos kävelemässä. Päätimme ystäväni kanssa pyytää heiltä nimikirjoitukset.

Kaksikko suhtautui pyyntöön yllättyneesti mutta erittäin ystävällisesti. ”Ihanaa, näillä elän monta vuotta!” huudahdin — älkää kysykö miksi. Mutta rock-herroilla välähti heti: ”Pitkää ikää!” he toivottivat iloisesti nauraen ja kirjoittivat nimensä uudelleen. Journalisti-lehdessä Juntunen nimittää itseään nallekarhuksi helvetistä. Siitä helvetistä en tiedä, mutta nallekarhun piirteet hänessä olivat jo nuorena.

Mainokset

Kommentointi on suljettu.