Totuuden ongelma(t)

Posted: toukokuu 2, 2008 in Media, Sanojen mahti
Avainsanat:, , ,

”The truth, the whole truth and nothing but the truth.”

Amerikkalaisista elokuvista ja tv-sarjoista tuttu lause on vaatimuksessaan ehdoton ja armoton. Olen usein miettinyt, miten sen — koko totuuden kertomisen — voi tosiasiassa toteuttaa. Näkemyksemme asioista on aina subjektiivinen, ja jo se värittää kertomamme totuuden luonnetta. Lisäksi kykymme erottaa kulloisillekin tapahtumille olennaiset asiat ja ilmaista ne verbaalisesti on enemmän tai vähemmän puutteellinen. Miten ihmeessä on mahdollista ymmärtää saati kertoa koko totuus?

Totuuden olemus alkoi jälleen askarruttaa mieltäni luettuani Voima-lehdestä (nro 3/2008) kiinnostavan jutun Veeti Nevalaisesta, jolla on todettu Aspergerin oireyhtymä. Hanna Nikkasen taitavasti kirjoittamassa artikkelissa piirtyy kuva ihmisestä, jonka tapa katsoa maailmaa muistuttaa röntgenkatsetta. Koska Veetin aivojen eri osat toimivat toisin kuin neurotyypillisillä, hän näkee ihmisten usein harjoittaman muka-logiikan: tunteisiin tai tapoihin nojautuvan toiminnan.

Assit, kuten Asperger-henkilöitä jutussa kutsutaan, hahmottavat asioita kirjaimellisesti ja korostetun rationaalisesti. Heille on myös tyypillistä suorapuheisuus, tapa tarkoittaa täsmälleen sitä, mitä sanoo. Sosiaaliseen valehteluun ja muiden miellyttämiseen tottuneille se on jokseenkin kolkkoa. ”Olen nyt alkanut oppia, että kun ihmiset sanovat arvostavansa rehellisyyttä, ne eivät oikeasti tarkoita sitä. Ne haluavat kuulla totuuden ainoastaan, jos se on mukava”, Veeti Nevalainen sanoo.

Tunnustan avoimesti, että kohtaan toisinaan tilanteita, jolloin valitsisin ennemmin tietämättömyyden kuin totuuden kuulemisen. Niin kävi taas eilen illalla, jolloin sain tietää asian, jota en todellakaan olisi halunnut tietää. Ne ovat hetkiä, jolloin mietin omaa arvomaailmaani ja — Veetin käyttämää ilmaisua lainatakseni — muka-logiikkaani; hetkiä, jolloin joudun pohtimaan elämääni ja omien valintojeni motiiveja ja oikeellisuutta. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Pirulauta, se jos mikä pitää paikkansa.

Totuuden rakastajaksi tunnustautuva Ilkka Niiniluoto analysoi kirjassaan Järki, arvot ja välineet (Otava, 2001) totuudessa pysymistä, osatotuutta, valheita ja valehtelemista. Kysymys siitä, saako koskaan valehdella, osoittautuu hänen mukaansa arkielämässä odottamattoman monimutkaiseksi ja hankalaksi. Niiniluoto muistuttaa muun muassa katolisen kirkon piirissä kehitetystä opista syntien hierarkiasta (emt. s. 162): ”Valheet jaettiin kolmeen ryhmään: a) avuksi tarkoitetut hyödylliset valheet, b) leikilliset, piloillaan lausutut valheet ja c) pahansuovat, tahalliset valheet jonkun vahingoittamiseksi. Tyypin a) ja b) valheet katsottiin anteeksiannettaviksi, ja vain c) luettiin kuolemansynteihin”.

Selkeän valehtelemisen tuomitsen täysin, mutta kertomatta jättämisen luonnetta ja oikeutusta olen miettinyt usein. The whole truth, koko totuus, vaatii kertomaan kaiken, mutta itse olen valmis hyväksymään sen, ettei kaikkea tarvitse aina paljastaa. Eritoten ns. totuudenpuhujien seurassa olen yrittänyt painottaa hienotunteisuuden ja empaattisuuden merkitystä. Se koskee myös itseäni. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tietoisemmin olen pyrkinyt hillitsemään taipumustani laukoa ”totuuksia”. Nuorena koin oman mielipiteeni ilmaisemisen kovinkin tärkeäksi, mutta nykyään yritän omalta osaltani vähentää kipua ja tuskaa. Sillä juuri sitä ääneen lausutut sanat, olivatpa ne miten totuudellisuuteen pyrkiviä tahansa, usein aiheuttavat.

kommenttia
  1. Mette kirjoitti:

    Miten olisi Ibsenin ”elämänvalhe”? Minulla on elämässäni ollut kahdesti onnettomuus olla sellaisen ihmisen lähistöllä, joka ilmoittaa kertovansa pelkkiä totuuksia. Miksi ne ovat aina ilkeitä? Eivätkä suinkaan aina totuuksia?

    Opin omasta puolestani heidän aiheuttamistaan kokemuksista, että lausun kyllä totuuksia – mutta vain, jos ne ovat hyviä. Pahat totuudet pidän omana tietonani. Mikä jumala minä olen muita tuomitsemaan?

  2. Viides rooli kirjoitti:

    Moi Mette, joskus tuntuu siltä, että elämme kaikki jonkinlaista elämänvalhetta, mutta pyrimme selittämään asiat itsellemme otollisessa valossa.

    Tuo huomiosi on muuten perin totta. Kun ihminen sanoo ääneen kertovansa vain totuuksia, se on yleensä esisoitto ilkeyksien laukomiselle. Ne ovat hetkiä, jolloin tekisi mieli raahata jumalattoman iso peili laukojan eteen. Asioilla kun on aina vähintään kaksi, yleensä useampi puolta. Sen tosiasian ”totuudenpuhujat” monesti unohtavat.

  3. kirsih kirjoitti:

    Minulle ei tule mieleen asiaa, jonka osaisin jälkikäteen analysoida sellaiseksi, etten olisi halunnut sitä tietää (vrt. oma kertomuksesi). Ei vaan tule! Tieto lisää usein tuskaa, on lisännyt omaankin elooni, mutta silti otan mieluummin sen tiedon kuin tietämättömyyden.

    Sen sijaan pakko tunnustaa, että itse puhun joskus mielelläni vain niin totta kuin sillä hetkellä osaan. Mitä siitä tulisi, jos liialliseksi totuuden torveksi rupeaisi? Vihamiehiä?

  4. Viides rooli kirjoitti:

    Moi Kirsi, ymmärrät varmasti, etten ryhdy yksilöimään kyseistä tapausta, koska silloin joutuisin paljastamaan jonkun muun ihmisen tekoja. Se ei ole mielestäni reilua eikä kaiketi laillistakaan, vaikka yksityisyyden rajoista käydäänkin nykyään kovaa kiistaa aina tuomioistuimia myöten. Mutta itse pointti — kuinka paljon tahdon erilaisista asioista tosiasiassa tietää — on kiehtova ja vaativa, koska siinä asettaa itsensä henkisen peilin äärelle.

  5. ”Kannustava sosiaalisuus” on se toiveikas yhteiselon sävel, jota yhä jenkkiläisemmän small talk-kulttuurin laineilla kompataan. Ylimakeaa kepeyttä ja hattaraa.

    ”Hei sä voit olla ihan mitä tahansa ja mä diggaan sitä, että sä voitolla mitä tahansa – vaikka tekisitkin jotain muuta kuin mitä puhut”.

    Kenenkään sanomisiin ei voi silloin loppujen lopuksi luottaa.

    Eikö lottamus ole ystävyyden jykevin kivijalka?

    Suoraa mielipidettä pidetään nykyään suorastaan tyhmyytenä.

    Entäs jos Kanerva… olisi suoraan sanonut että hän ei pillun karvoihin katso vaan nauttii riemukkaasti jokaisesta pimpsasta, joka vanhalle miehelle suodaan?

    Olisiko julkisuora tunnustus otettu vastaan huumorilla – kun peittely-yritys taas herätti median saalistushalut kaikessa hirmuisuudessaan ja härskiydessään?

    Ja entä ystävien arviopyynnöt taiteellisista suorituksista?
    Ah.
    Mikä tuskan ja vavahduksen paikka.

    Pitäisikö valehdella, jos joku pyytää arviota tekstistä että ”joo, tosi kehityskelpoinen, hei, mahtava tuotos, sun näköinen sillai, joo, just tätä”, – ja jos teksti on aivan umpimielinen ja stereotyyppinen?

    Kaverini suuttui ikipäiviksi kun sanoin että en oikein kokenut hänen tekstiään koskettavaksi, mielenkiintoiseksi. Ja että tekstistä näki henkilön käyttämät aineet kirjoitusvaiheessa (mikä oli tosi).

    Eikö rehellisyys ole armoa?
    Ilkeys on tietysti erikseen.

    Jos näkee vain kritisoitavaa eikä kannustettavaa, silloin on suoran sanan jakelijan oma ahdistus kaiken päällä. Kannustusta ei voi antaa ellei suunta ole oikea.

    Rehellisyys vaatii aina myös polttolasin osoittamista itseään kohtaan eli jos rehellinen osoittaa samaa kontrastitietoisuutta myös omista teoistaan niin se on elämänrehellisyyttä.

    Suurin elämänvalhe on pönkittää toisen valhetta – saadakseen kiitosta toisen pönkittämisestä.

    En epäröisi hetkeäkään esim kertoa kaverille jos hänen partnerinsa pettäisi häntä. Tai kuinka hänen on turha kaivata elämänkumppania, jos hyppää pedistä petiin fiiliksen mukaan.

    Toisen nuoleskeluhan on aina itsekäs teko, toisen lumoamista ja kaappaamista kontrolloituun ystävyyteen, ilmatiiviiseen unelmaan, jossa toiselle annetaan tiukasti rajattu rooli ja toisen arvo on vain ”kivoissa asioissa”. Kivaprojektissa.

    Nuoleskelu on tilaus etukäteen käsikirjoitetulle kivalle ystävyydelle, jossa kaikki on kivaa.

    Elämä ei ole kiva.
    Elämässä on paljon kivaa.

    Mutta valhe ei ole ainakaan kivaa.
    On turha haluta kokea mitään syvällistä jos rakastaa pinnallista.

    Miksi juuri pinnalliset ihmiset yleensä vakuuttelevat tiukan tuimasti olevansa syvällisiä?