Samastumisen vaikeutta vai silkkaa tietämättömyyttä?

Posted: maaliskuu 28, 2008 in Kulttuurin kentällä
Avainsanat:, , ,

Särön päätoimittaja Mark Mallon kertoo lehden –> blogissa, miten Porvoossa suhtaudutaan kulttuuriin ja sen tekijöihin: taidetehdas pitäisi pommittaa maan tasalle ja taiteilijoista hankkiutua eroon, jotta he eivät tuhlaisi veronmaksajien rahoja. Tietenkin myös eliminoiminen tulisi toteuttaa mahdollisimman halvalla.

Aidon tietämättömyyden taiteilijoiden työstä ja taiteen tekemisen edellytyksistä ja olosuhteista voisi vielä antaa anteeksi, mutta toimittajana minua raivostuttaa se, miten myös median ammattilaiset halutessaan olla ”hauskoja” pitävät yllä kliseistä käsitystä taiteilijoista hyödyttöminä taivaanrannanmaalareina. Viimeksi narskutin purukalustoani Helsingin Sanomien Nyt-liitteen (nro 12-13/2008) jutun vuoksi. Haastatellessaan Kjell Westöä toimittaja Mikkomatti Aro kysyy, milloin Finlandia-palkittu kirjailija on viimeksi tehnyt oikeita töitä. Herramajee ja anna mun kaikki kestää!

Samasta asiasta, suvaitsemattomuuden aallosta ja samastumisen vaikeudesta, kirjoittaa maamme taitavimpiin huilisteihin lukeutuva Ilpo Mansnerus Ylen Radio1:n Kultakuumeen kolumnissaan. Mansnerusin mukaan ”varas näkee kaikissa varkaan, matalamielinen näkee mataluutta kaikkialla. Siksi korkea henkinen taso, ilmenipä se tieteessä, taiteessa tai etiikan alueella, tuomitaan yleisesti teeskentelyksi, pohjimmaltaan matalamieliseksi itsensä ylentämiseksi. Tätä ’muka hienoa’ vastaan heitetään brutaali kulttuuri, joka syyttäjien mielestä on aitoa ja rehellistä, kun taas korkeakulttuurin varsinaisena pontimena nähdään tekopyhyys ja pyrkimys sosiaaliseen ylemmyyteen. Elitismi on siis vakava syytös, vaikka se alkuaan merkitsi vain kuulumista oman toimialueensa parhaimmistoon lahjakkuuden ja uutteruuden nostamana.

Ehkä eniten suvaitsemattomuutta ilmentäviä kommentteja ja suoranaista vähättelyä olen kuullut nykytaiteen äärellä. Miten moni suomalainen onkaan ilmoittanut jonkin teoksen äärellä voivansa koska tahansa tehdä samanlaisen. Se, ettei ymmärrä jotakin taideteosta, ei vielä tarkoita, että kyseinen teos kaikkine sisältöineen olisi kloonattavissa saati että se olisi huono tai kelvoton.

Minusta on kummallista, että niin moni pitää itsestäänselvänä oikeutenaan arvostella taideteoksia ilman minkäänlaista perehtymistä niiden syntyhistoriaan, taustoihin tai siihen, miten ne sijoittuvat oman taidelajinsa historiassa sen sijaan, että he aidosti perehtyisivät kyseisen taiteilijan teoksiin ja motiiveihin. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten nämä samat ihmiset suhtautuisivat, jos heidän oma työpanoksensa leimattaisiin suoralta kädeltä surkeaksi ja tarpeettomaksi yhteiskunnan varoja tuhlaavaksi näpertelyksi, jolla ei ole minkäänlaista arvoa.

Vielä tähän lopuksi kuvataiteeseen liittyvä hieno linkkivinkki, jonka löysin kanadansuomalaisen Marja-Leena Rathjen blogista. Katsokaa, miten upeasti netissä voidaan esitellä taiteen historiaa: MOMAn Color Chart — Reinventing Color 1950 to today -näyttely on visuaalisesti moderni, tuhti tietopaketti.

kommenttia
  1. marja-leena kirjoitti:

    Tuttu keskustelu, hyvä vastaus, Viides Rooli! Kiitos taiteiljoiden puolesta!

  2. Stello kirjoitti:

    ”Miten moni suomalainen onkaan ilmoittanut jonkin teoksen äärellä voivansa koska tahansa tehdä samanlaisen. Se, ettei ymmärrä jotakin taideteosta, ei vielä tarkoita, että kyseinen teos kaikkine sisältöineen olisi kloonattavissa saati että se olisi huono tai kelvoton.”

    Toisaalta, joskus/usein tulee eteen ihan oikea ’Keisarin uudet vaatteet’ tilanne, eika siina ole todellakaan kyse ymmartamisesta tai ymmartamattomyydesta, vaan siita etta esim. viivottimella piirretty laatikko on vain viivottimella piirretty laatikko – vaikka joku isovanhemmista olisikin sattunut olemaan oikeasti lahjakas taiteilija.

  3. Viides rooli kirjoitti:

    Moi Marja-Leena ja Stello, kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Niin ovat myös arvot. Stellon pointtiin tahtoisin huomauttaa, että yksinkertaiset (ja siksi niin tutuilta ja helpoilta vaikuttavat) ideat ovat tosiasiassa haastavimpia toteuttaa.

    Samasta asiasta puhuu taiteilija Markus Kåhre —> Kiasma-lehdessä. Hänen mukaansa ”matematiikassa ja logiikassakin yksinkertainen on kaunista, tavoitteena on ratkaista ongelma mahdollisimman yksinkertaisesti. Taideteokseen pätevät samat lait, mitä yksinkertaisempi toteutus, sitä paremmin se toimii.”

  4. ruu morbidi kirjoitti:

    Nykytaide varsinkin on sellaista, että se pitäisi ajatella ja kokea kontekstissa toimiakseen täysillä. Jos se laatikko saattaa alkaa omaa elämäänsä.. miten tämän nyt ilmaisisin.. usein katson taideteoksia yrittämättä ymmärtää niitä, yrittämättä ymmärtää mitä (ehkä) taiteilija on toivonut minun ymmärtävän… Koska a)en kuitenkaan tajua b)Olen hyvin itsekäs. Jos esimerkiksi kuuluisan taiteilijan pojanpoika on piirtänyt kuulakärkikynällä laatikon, joka on pantu raameihin Ateneumiin, niin siitä kyllä avautuu monenlaista perspektiiviä ja mielikuvituksen kiihoketta vähän joka suuntaan. Se on toinen asia kenelle ”kunnia” taideteoksen tuottamisesta siloin kuuluu- taiteilijalleko vai minulle, joka pmassa päässäni teen teoksesta taidetta alkuperäisen teoksen ulkopuolelle – joskin sen vaikutuksesta…
    Ainoa taide, jota en voi hyväksyä, on tyyliin ”rääkkääminen taiteen nimissä”.

  5. Viides rooli kirjoitti:

    Tervehdys sinne Down Under -osastolle! Mukavaa, kun piipahdit kommentoimaan.

    Ymmärrän ja hyväksyn täysin sen, etteivät monet pidä nykytaiteen teoksista. Makukysymyksistä ei kannata kiistellä. Mutta en hevin niele sitä, että pelkän oman maun perusteella vähätellään tai peräti nonsaleerataan muiden työtä ja/tai taideteoksia.

    Itsestä yleistäminen (tai argumentum ad preferentiam, kuten —> Wikipedia kertoo) on argumentaatiovirhe, johon monet kieltämättä syyllistyvät. Sen sijaan tulkintoja on lupa tehdä koska tahansa, mistä tahansa. Pääasiahan taiteessa on, että se panee ajatukset ja tunteet liikkeelle.

    Se, mihin merkinnässäni viittasin — ihmisten haluttomuuteen perehtyä näkemiinsä teoksiin tai niiden tekijöihin — on asenne, joka on voimistunut viime vuosina. Tietämättömyys nähdään hyveenä, jopa eräänlaisena ”puhtautena”.

    Sama asia näkyy nykyään monien media-alan ammattilaisten työssä. Toimittajille on aina opetettu, ettei tyhmiä kysymyksiä olekaan. Toisin sanoen perusasioista saa ja pitää kysyä. Mutta herramajee, eihän se tarkoita, että kysyjällä on lupa olla tyhmä. Päinvastoin, asioihin on perehdyttävä, ennen kuin ensimmäistäkään haastateltavaa ryhdytään pommittamaan kysymyksillä. Mistä muuten voi tietää, puhuuko haastateltava totta vai palturia?

    Väitän, että myös taideteoksista saa enemmän irti, kun niiden syntyhistoriaan ja tekijän motiiveihin syventyy ennalta. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö taiteesta voisi nauttia ilman ennakkoinfoa. Tietenkin voi. Mutta tieto avaa uusia ovia. Aina.

  6. Mette kirjoitti:

    Nuorena ja taiteesta mitään ymmärtämättömänä menin Sam Vanin taidenäyttelyyn. Yksi abstrakti taulu hämmensi minua, koska silmäni siirtyivät itsestään se yläpuolelle seinään. Kohdistin uudelleen tauluun ja taas katseeni nousi. Menin noukkimaan ohjelman ja katsoin, mikä oli taulun nimi. ”Ylöspäin suuntautuva liike”. Siitä asti aloin paneutua abstraktiin taiteeseen.

    Ja kun sain käsiini ensimmäisen tietokoneen, jossa oli piirustusohjelma, opin huomaamaan, miten vaikea se suorakulmio saattaa olla ihan oikeilla suhteilla, oikeassa kohdassa ja oikein värein.

  7. Haluan tuoda tähän erilaisen näkökulman taiteeseen. Ei niin, että olisin eri mieltä yllä olevien mielipiteiden kanssa. Allekirjoitan kyllä Eijan näkemyksen tiedosta.

    Itselläni on tapana käydä vuoropuhelua taideteosten kanssa. Tämä tapahtuu jossain sielun syövereissä ja se on juuri ja juuri aistittavissa. Porvoossa oli Kain Tapperin näyttely joskus muinoin ja siellä oli eräs Egypti-vaikutteinen teos. Muistan tämän teoksen sen järkyttävän vahvasta vaikutuksesta minuun. Tällainen vuoropuhelu syntyy vain hitaasti ja ehdottoman rauhallisissa olosuhteissa.

    Toisen kerran olin kyläilemässä veljeni luona ja kävimme myös näyttelyssä. Taiteilijan nimeä en muista. Teokset olivat sekatekniikkaa. Veljeni piti lähes tauotonta monologia kanssani – juuri tuollaiselta tietämättömyyden pohjalta. Hän esti tehokkaasti vuoropuheluni teosten kanssa. Arvatkaa menenkö toiste veljeni kanssa taidenäyttelyyn…

    Täsmällisemmin ilmaistuna haluan nimenomaan olla vapaa tiedon taakasta teoksia kokiessani – ainakin kohdatessani taiteilijan teokset ensimmäistä kertaa. Myöhemmin tieto voi hyvinkin tehdä tuon mitä Eija tarkoitti.

    Toimittajat ovat sitten asia erikseen… Se ammattitaito on joskus katoava luonnonvara. Olen Eijan kannalla.

  8. Viides rooli kirjoitti:

    Moi Mette ja Särön Nettimestari, nuohan ovat taidekokemuksia parhaimmillaan: teos puhuttelee, eikä siinä silloin mitään ylimääräisiä selityksiä tarvitakaan.

    Itse jäin aikoinani New Yorkin Momassa tuijottamaan ties kuinka pitkäksi aikaa Claude Monet´n —> lummelampiteosta (Reflections of Clouds on the Water-Lily Pond, 1920). Jo teoksen koko (200 x 424,8 cm) mykisti, sillä olin siihen asti nähnyt Monet´n teoksia vain kirjoissa. Siitä toivuttuani lankesin valon väreilyn lumoon.