Aivojen arkistojen aarteita

Posted: tammikuu 10, 2008 in Sanojen mahti
Avainsanat:, , ,

Jaksan aina ihmetellä, miten muisti toimii. Tällä kertaa hämmästelyn käynnisti työcombomme jäsen, joka ehti siteerata sanatarkasti ainakin viiden säkeistön verran omastakin lapsuudestani tuttua runoa Pallokentällä, ennen kuin muistin ramman pojan tuntemuksia kuvanneen tekijän nimen: Uuno Kailas. Herregud, miten paljon aikaa onkaan siitä, kun minäkin tankkasin kerta toisensa jälkeen samaa runoa! Niinhän ennen tehtiin: runot ja laulut opeteltiin ulkoa, by heart kuten englantilaiset sanovat. Minusta se on viehättävä sanonta, joka antaa opeteltaville asioille erityisen merkityksen siksi, että ne tallennetaan sydämellä.

Ulkoa oppimisen hyödyistä, iloista ja metodeista kirjoittaa elämäkertakirjoittaja Anna Beer –> The Guardian -lehden kirjallisuusblogissa. Hän kertoo Elizabet I:stä, joka ennen kuningattareksi kruunaamistaan joutui viettämään jonkin aikaa vankeudessa Towerissa. Noina hetkinä prinsessa sai lohtua ja voimaa muistellessaan pyhiä kirjoituksia ja maistellessaan niiden antia sana sanalta. Yksi tärkeimmistä elämänohjeista, jonka olen saanut ystäväni äidiltä, liittyy samaan asiaan. Hän kannusti lähtemään rohkeasti maailmalle ja perusteli matkustamista sillä, että ”ihmiseltä voidaan viedä kaikki muu, vaan ei muistoja”.

Muistojen merkitystä pohtii kauniisti myös näyttelijä Hannu-Pekka Björkman esseekokoelmassaan Valkoista valoa (Kirjapaja, 2007). Hän kertoo Pohjanmaalla lapsuudessaan sisäistämistä kuvista, joihin latautunut emotionaalinen voima on perusta luomistyölle: ”Huomaan muuttuneeni, ehkä paljonkin, mutta lapsuudesta nousevat kuvat eivät muutu. Ne värittyvät ja elävät omien salaisten lakien mukaan. Vääntyneitten latojen mustat suuaukot, kiurut, jotka karkasivat laulaen korkeuksiin, kaukaisten soitten ruskeaa vettä kuljettava joki, ja valo, joka huuhteli pellot iltaisin, kaikki tuo on rakkaampaa kuin monet aikuisuuteni vaikutelmat.”

Runoja, lauluja, kuvia, tuoksuja, makuja — mitä kaikkia aarteita löytyykään aivojeni arkistoista. Rakkaasta muistosta on kyse nytkin, kun siirryn blogien ääreltä takaisin työtehtävien pariin hyräillen Pikkuoravien tahdittamana yhtä lapsuuteni lempilauluista: ”Hei kuu-ukko, ei pidä sinun sureman. Tämä rakettimme hetkessä valmistuu ja sen määränpää on kuu!”

Lisäys klo 11.30
Aivoista, tästä ihmeellisestä apparaatistamme, kirjoittaa myös tekstiilitaiteilija Sue Lawty. Teksti löytyy —> Marja-Leena Rathjen blogista.

Mainokset
kommenttia
  1. SusuPetal sanoo:

    Heh, muistan(!) kirjoittaneeni tuon Pallokentällä (joka ei todellakaan ole lyhyt runo!) äidinkielen kokeen kääntöpuolelle tehtyäni kokeen, ja opettaja oli tietenkin otettu…:) Taisin olla jotain 11.

    Juuri yhtenä päivänä mietin, miten kännykän tulo on vähentänyt tarvetta harjoittaa muistia. Ennen, lankapuhelimien aikana, muisti helposti ystävien puhelinnumerot, nykyään siihen ei ole tarvetta. Toisaalta, tilalle on tullut pinkoodit ja salasanat joka paikkaan.

  2. Mette sanoo:

    Matkailu todella kannattaa. Äitini oli innokas matkustaja. Lähdin usein hänen mukaansa – koettakaapa raahata kahta matkalaukkua, lkahta lentolaukkua ja rampaa naista maailman lentokentillä.

    Sitten hän sai aivohalvauksen ja vietti pari viimeistä vuottaan selällään sairaalan sängyssä. Hoitajat tulivat kysymään minulta käytävässä, onko hän todella käynyt Goassa, Barnadoksella, Pariisissa ja Kanadassa, vai kuvitteleeko hän vain. Saatoin vakuuttaa, että kyllä ihan todella.

    Isoäiti aina marmatti, miten äitini ja minä haaskasimme rahaa typeriin matkoihin, mutta äitini viimeiset vuodet olivat vähemmän ankeat niiden matkojen vuoksi. Oli jotakin muisteltavaa. Isoäiti itse säästi arkkurahoja…

    Monuakin ilahduttaa, että on tullut matkusteltua, jos vaikka huonostikin kävisi. Hiiteen arkkurahat.

  3. Viides rooli sanoo:

    Moi SP, muistan vieläkin lankapuhelinaikaisista numeroista ainakin mummolan numeron. Se taitaa säilyä mielessäni hautaan asti, olihan se onnellinen linja, jota pitkin sai kosketuksen maaseudun ihanuuksiin: uunijuustoa, ruiskukkia, metsämansikoita, kanoja ja Pectus-pastilleja, jotka pappa haki lukitusta kaapistaan. Maaginen numero, siis ;-)

    Mette, uskon lujasti, että äitisi viimeiset vuodet olivat juuri matkojen ansiosta, kuten sanot, vähemmän ankeita.

    Matkoihin olen itsekin tuhlannut euron poikineen, mutta kieltämättä laskupinon kasvaessa mietin, oliko sittenkään niin järkevää rientää sinne, tänne ja tuonne. Paniikin mentyä ohi — ja aina se menee ohi — totean yksiselitteisesti: yhtäkään reissua en olisi tahtonut jättää väliin. Minut voi haudata vaikka pahvilaatikossa, jos sikseen tulee.

  4. marjaleena sanoo:

    Mukava että linkin aihe sopi mukaan juttuun, kiitos!

  5. Zepander sanoo:

    Ihminen on muutenkin ällistyttävä järjestelmä. Ite ihmettelin vajaa viikko sitten, miten TUNTOaisti voi kertoa KAUHAN välityksellä onko soppa kypsää vai ei.

    Ihan totta: kun laittaa kauhan vihannessoppaan, ei tarvi edes pyöräyttää keitosta kun jo tajuaa tuntevansa kädessään että juurekset eivät ole tarpeeksi pehmeitä vielä. Mieti siinä sitten, miten se oikein käy, kun on vielä se kauhakin siinä välissä… vaan tämmösen viestin muodosti aivo, ja tottahan se oli maistaessa :-D