Olemisen napa

Posted: tammikuu 4, 2008 in Sanojen mahti
Avainsanat:, , ,

Nämä rivit olen naputellut junassa, aamun sinimustina tunteina matkalla Joensuuhun. Matkalukemiseksi olin ottanut työhön liittyvää materiaalia, Claes Anderssonin kirjan Luova mieli (Kirjapaja, 2002) sekä psykoanalyytikko Heikki Majavan lähes kymmenen vuotta sitten Munkkiniemen yhteiskoulun 60-vuotisjuhlakirjaan kirjoittaman artikkelin, jonka olin löytänyt googlettaessani tietoja T.S. Eliotista.

Majavan mukana siirryin 1950-luvulle, toisen maailmansodan jälkeiselle vuosikymmenelle, jolloin nuoriso joutui kasvamaan aikuisiksi ”ilmaistun ja ilmaisemattoman, surrun ja surematta jääneen murheen ilmapiirissä”, kuten kirjoittaja aikakautta kuvailee. Munkan dallaajat ei ole kuitenkaan vain henkilökohtaista menneen muistelua, vaan Majava luotaa artikkelissaan kiinnostavalla tavalla ajan kulttikirjailijoita sekä aatteita, joiden avulla hän ja ystävänsä pyrkivät karkottamaan orpouden tunteita.

Sivullisuus, usko ja vapaus olivat teemoja, jotka elähdyttivät ja hallitsivat nuorukaisten keskusteluja heidän dallatessaan ilta toisensa jälkeen kartsalla. Kävelyretkien kohde oli aina sama: Helsingin rautatieasema ja siellä myytävät lihapiirakat. Romanialaista Mircea Eliadesta mukaillen Majava piirtää kivisestä asemarakennuksesta myyttisen kuvan ja kutsuu sitä Omphalukseksi, olemisen navaksi. Toistuvat retket Assalle ja takaisin synnyttivät ”ikuisen paluun, kertautumisen, kiertoliikkeen ja uudistuksen kokemuksen”, jonka aikana elämän suuria kysymyksiä pohtineet dallaajat saavuttivat ”yhdellä kertaa vapauden ja varmuuden”.

Ylevää tekstiä, toki, mutta itseironinen ilmaisu pitää sisällään myös suurta lempeyttä ja ikääntymisen myötä tulleen tiedon: kävelyretket ennakoivat tulevaisuutta, matkalla olemista. Samat kysymykset — Mikä on elämän tarkoitus? Kuka olen? Mitä rooleja esitän? Missä kulkee hyvän ja pahan raja? Onko vapaus vain illuusio? — seuraavat alati mukana meitä kaikkia. On hetkiä, jolloin luulemme tietävämme vastauksen ainakin osaan kysymyksistä, mutta kun elämämme olosuhteet taas kerran muuttuvat, joudumme aloittamaan puntaroimisen alusta. Mikä Sisyfoksen taakka!

Jäin miettimään, missä on oma olemisen napani. Minne hakeudun toistuvasti miettimään eksistentialistisia kysymyksiä? Sellaista ei ole, ellei Omphalukseksi lasketa Tapion valtakuntaa, metsää. Mutta en minä joka päivä vaeltele puiden siimeksessä. Valitettavasti. Minä kannan olemisen napaa mukanani ja katan sen kuin aterian milloin ystävien, milloin inspiroivien satunnaisten tuttavuuksien seurassa. En usko, että hyvät keskustelut ja ärhäkät väittelyt antavat välttämättä varmuutta, mutta uudistuksen kokemuksia ne tarjoavat aina.

Voisiko blogia kutsua Omphalukseksi? Onhan tämäkin eräässä mielessä paikka, jonne tulen pähkäilemään erilaisia asioita ja vaihtamaan ajatuksia satunnaisten vierailijoiden kanssa. Claes Anderssonin mukaan kaikki tarinat, kertomukset ja luovat ilmaisumme ovat kertomuksia meistä itsestämme. Ja tottahan se on, nämäkin blogimerkinnät heijastelevat tämänhetkistä minuuttani, peilaten paitsi muille myös itselleni niitä kysymyksiä, joiden parissa mieleni askaroi. Mutta narsistinen oman navan tuijottelu on aina tylsää, siksi yritän nytkin, Gunnar Ekelöfiä lainaten, kirjoittaa ”sille osalle itsessäni jolla on osuutensa muissa”.

Ikkunan takana pimeys on antanut sijaa kirkkautta hohkaavalle päivälle. Joensuu häämöttää näköpiirissä, joten on aika palata leipätyön äärelle. Kopioin tähän loppuun Claes Anderssonin runon, joka on ilahduttanut itseäni tänään suunnattomasti. Suomennos on Pentti Saaritsan.

Rakastaminen on rakastetun
riippumattomuuden kunnioittamista.
Niin minä ajattelen rakkaudesta.
Missä helvetissä se ämmä luuhaa?”

kommenttia
  1. Maria kirjoitti:

    Olen lukenut ”Luovan mielen” muutaman kerran. Ensimmäisellä kerralla en päässyt siihen sisään, mutta sitten toisella. Suosittelen sitä luovan ihmisen yleis-oppaana, vaikka pääpaino onkin kirjoittamisessa.