Kipsikäsiä, mobileita ja terhon kehtoja

Posted: marraskuu 18, 2007 in Kulttuurin kentällä, Kuvataide
Avainsanat:, , ,

Tämän merkinnän syntymisen aktivoi kolme asiaa: Kannuvalimon Tero-Pekka Henellin pohdinta taideaineiden — tai elämänvalmiusaineiden kuten hän niitä kutsuu — merkityksestä, kulttuuriministeri Stefan Wallinin artikkeli kolmesta k:sta — kodista, koulusta ja kavereista — tämän päivän Helsingin Sanomissa sekä vastikään käymäni keskustelu kouluaikani opettajista.

Kohtasin tärkeimmän opettajani jo kansakoulussa. Termi paljastaa, että liikutaan 1960-luvulla. Vaikka vuosia on noista ajoista vierähtänyt monta, muistoni Pentti Lahtisesta ovat yhä vahvat ja hyvin lämpimät. Hän on jo poistunut manan maille, mutta käytän tietoisesti hänen koko nimeään, sillä lastuni voi lukea kiitoksena Pentille ja hänen persoonalliselle näkemykselleen opettajan työstä.

Pelottava ensivaikutelma

Ensimmäinen näky Pentistä oli aika pelottava. Istuimme koulun juhlasalissa kevätjuhlien harjoituksissa, me pienimmät penkkirivien etummaisissa. Vasemmalla puolellani oli saliin johtava kaksoisovi, josta viimeisenä sisään rymisteli hurja joukko, tarkkailuluokan pojat, sekä heidän opettajansa, tumma ja harteikas mies. Yhtäkkiä hän pysäytti yhden pojista ja kysyi, missä tämän virsikirja oli. Vastausta en kuullut, mutta näin, miten poika suorastaan lensi takaisin ovelle rajun karjaisun saattelemana. Muistan ihmetelleeni, miten nopeasti poika nouti puuttuneen virsikirjansa; tarkkailuluokka kun sentään sijaitsi koulun viereisessä puurakennuksessa.

En ollut ainoa oppilas, joka seuraavana syksynä tuijotti järkyttyneenä katederille, kun pöydän takana oleva harteikas mies ilmoitti opettavansa meitä sekä kolmannen että neljännen luokan ajan, uskontotunteja lukuun ottamatta. Muistin yhä hänen karjuntansa, hän oli joskus huutanut myös välitunneilla pihamaalla, ja minua pelotti.

Voi, miten väärässä olinkaan.

Yhdessä tekemisen riemu

Voisin kertoa Pentistä tuhat asiaa, mutta kirjaan tähän muistiin tärkeimmät. Ilo, nauru ja huumori. Empaattisuus ja oikeudenmukaisuus. Rohkeus tehdä toisin. Auktoriteettien kyseenalaistaminen – kyllä! Viulu, piano, musiikki. Tammenterhot ja kuvataide. Sanojen ääretön avaruus. Syvä ymmärrys.

Opetushallituksen pääjohtaja Kirsi Lindroos on visioinut uudesta koulumallista, jossa oppiaineita integroimalla on mahdollista luoda jotakin yhteistä, joka näkyy seinillä ja koulun tiloissa, ja etenkin oppilaiden kokemuksissa ja oppimisessa.

Pentti Lahtinen teki sitä käytännössä. Koska hän opetti meille lähes kaikkia aineita, hän pystyi rakentamaan koulupäivistä kokonaisuuksia, jolloin yhden tai useamman päivän ajan syvennyttiin johonkin tiettyyn aiheeseen, jota tutkittiin monesta näkökulmasta. Lähdimme aamulla Pyynikille, jossa opeteltiin kasvien ja puiden ominaispiirteitä sekä perehdyttiin maastoon ja pohdittiin jääkauden vaikutuksia ja merkitystä (luonnontiedon, maantiedon ja historian tunnit). Samalla keräsimme materiaalia — tammenterhoja ja niiden karheita kehtoja, puiden oksia, kanervaa ja kiviä — kuvaamataidon ja käsityötunteja varten. Retkiltä roudattua materiaalia käytettiin myös laskento- ja kirjoitustunneilla. Eikä kukaan kaivannut erityisiä jumppatunteja Pyynikin mäkisessä maastossa ravaamisen jälkeen.

Arvatkaa, oliko meillä kivaa.

Marcel Duchampin hengessä

Pentti ilmiselvästi uskoi, että lasten luovaan ilmaisuun kannattaa satsata. Laskentotunnilla otimme hiilet esiin ja ryhdyimme harjoittelemaan perspektiivin piirtämistä. Samalla Pentti kertoi kuvan ulottuvuuksista ja siitä, mitä määreitä käytetään, kun lasketaan etäisyyksiä. Montako metriä tai kilometriä koululta on itse kunkin kotiin? Sitten hahmottelimme koulua, koulutietä ja kotia läheltä ja kaukaa.

Tekemiseen liittyi usein myös ajatus muista. Pyynikiltä keräämistämme tammenterhojen kehdoista teimme upeat helmet lahjaksi äideille ja/tai mummoille. Kehdot puhdistettiin huolellisesti, niihin porattiin pieni reikä siiman pujottamista varten, minkä jälkeen kaksi kehtoa liimattiin yhteen. Lopuksi ne lakattiin. Näin syntyi tumma, kaunis ”helmi”. Ja ei kun pujottamaan tammihelmiä pitkäksi nauhaksi!

Teimme myös emalikoruja, ja muistan, miten ylpeä olin, kun opin käyttämään kolvia. Lisäksi rakensimme mobileja, jolloin kuulin ensimmäisen kerran Marcel Duchampin nimen. Hänhän antoi alun perin mobile-nimen Alexander Calderin käsi- ja sähkömoottorikäyttöisille kineettisille veistoksille. Kun eräs poika halusi tehdä seinään kiinnitettävän mobilen, jonka keskiosa pyörisi ja saisi pojan piirtämän kuvion näyttämään loppumattomalta, Pentti hankki patterilla toimivan moottorin, ja he yhdessä viimeistelivät teoksen.

Koululaisten kädenjälki – kirjaimellisesti

Parhaiten on kuitenkin jäänyt mieleeni oppilaiden oma ”taulu”. Jokaisen piti tuoda kotoaan tyhjä maito- tai piimäpurkki, joka leikattiin ja jonka pohjaosaa käytettiin kipsiseoksen muottina. Sen jälkeen malliksi otettiin toinen käsi, ja kipsiä koverrettiin mallin mukaan, kunnes oma kädenjälki oli valmis. Lopuksi kaiverrettiin nimikirjaimet. Sen jälkeen Pentti liimasi neliöt lastulevylle, rakensi teoksen ympärille kehykset ja ripusti ”käsitaulun” luokkamme seinälle. Se on minusta yhä vieläkin mielettömän upea idea.

Kun nyt aikuisena mietin suhdettani kuvataiteeseen, tiedän olevani paljosta velkaa Pentille. Minun suvussani ei ole kummankaan vanhempani puolelta ainoatakaan kuvataiteilijaa, enkä usko, että olisin oppinut katsomaan kuvia ja erilaisia nykytaiteen teoksia samalla tavalla ilman kansakoulussa saamaani ”pohjakoulutusta”. Olen varma, että sieltä juontaa mieltymykseni mobileihin, installaatioihin ja liikettä sisältäviin taideteoksiin.

Miten oppilaat pidetään hereillä

Pentti on jäänyt mieleeni myös oikeudenmukaisuutensa vuoksi. Hän seurasi tarkoin luokan mielialaa ja puuttui nopeasti oppilaiden keskinäisiin kärhämiin. Myös minä olen joutunut pyytämään luokkatoveriltani anteeksi loukkaavia sanojani. Miehekästä karjuntaakin saimme vielä kuulla, joskin sitä tapahtui harvoin. Luokallamme oli muutama levoton poika, ja heidät Pentti piti äänellään kurissa.

Kiinnostavaa oli se — ja tämän olen ymmärtänyt vasta aikuisena — miten opettajamme kannusti meitä kyseenalaistamaan auktoriteetteja. Hän saattoi heittää ilmaan väitteen, jonka tiesimme hölynpölyksi. Aluksi kukaan ei tohtinut sanoa vastaan, mutta vähitellen ymmärsimme juonen ja ennen kaikkea sen, että meidän odotettiin reagoivan, jos opettaja puhui palturia. Se oli Pentin tapa pitää meidät hereillä, käyttää järkeämme ja kasvattaa rohkeuttamme. Ihanaa asennekasvatusta kymmenvuotiaille nassikoille!

Ison plussan annan Pentille myös siitä, ettei hän koskaan nöyryyttänyt meitä. Kun sain tehtäväkseni vastata, miten ”maailma” kirjoitetaan, maistelin sanaa suussani ja vikkeläkielinen kun olen, kadotin yhden a-kirjaimen. Pentti kääntyi Esan puoleen — tämä tiesi aina kaiken — ja sain kuulla sanan muodostuvan kahdesta substantiivista, maasta ja ilmasta: maa-il-ma. ”Oikein”, Pentti sanoi, sitten hän kääntyi uudelleen minuun päin, katsoi suoraan silmiin ja sanoi ystävällisesti: ”Nyt muistat sen.” Ja minä muistan – yhä. Minulla oli myöhemmin lukiossa luokanopettajana mies, joka toistuvasti nöyryytti oppilaita näiden tekemistä virheistä tai siitä, etteivät he tienneet oikeaa vastausta. Hänen ja Pentin välinen ero oli kuin yöllä ja päivällä.

Maljanne, Pispalan pelimanni!

Vielä yksi esimerkki siitä, miten Pentti pyrki toteuttamaan tasa-arvon aatetta luokassaan. Kolmannen luokan alussa hän opetti meille tytöille myös liikuntaa, minkä ansiosta saimme opetella muun muassa pelaamaan jalkapalloa. Vitsit, miten rakastinkaan juosta edestakaisin isoa kenttää. Palloon en hirveästi osunut, puhumattakaan että olisin tehnyt maaleja, mutta opin, mikä on paitsio ja milloin kannattaa pyytää aikalisä.

En tiedä, johtuiko muutos vanhempien valituksista vai siitä, että opettajainhuoneessa olisi pidetty Pentin asennetta ja metodeja liian moderneina, mutta parin kuukauden kirmailun jälkeen saimme taas naisopettajan liikunnanohjaajaksi. Paluu voimistelusaliin oli masentava: kiersimme tamburiinin tahdissa tunkkaista salia ympäri kerta toisensa jälkeen ja taivuttelimme itseämme hillitysti eteen, sivulle ja taakse. Ja sitten tahdissa: Askel, askel, hyppy! Askel, askel, hyppy!

Joskus harmittelen, etten ottanut Penttiin enää yhteyttä aikuisiällä. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt epäselväksi se, miten paljon pidimme hänestä, sillä meillä oli luokkatoverini Tarun kanssa tapana käydä tervehtimässä häntä silloin tällöin. Vasta ollessani lukiossa tiemme erkaantuivat lopullisesti. Tiedän, ettemme olleet ainoat, jotka ajoittain piipahtivat vanhassa koulussa. Pentin proseduuri oli aina sama: hän vei vierailijat opettajien piskuiseen tupakkahuoneeseen, tarjosi kahvia, kyseli kuulumisia ja kertoi omia juttujaan. Joskus hän kaivoi viulunsa esiin värikkäillä matkailutarroilla koristellusta kotelosta — Pentti oli Pispalan Pelimannien perustajajäsen — ja vetäisi meille sottiisin tai hilpeän polkan. Sitten hän katsoi kelloaan ja ilmoitti tuntiensa jatkuvan.

Paitsi opettajan Pentti Lahtinen oli myös ja ennen kaikkea hieno aikuisen malli. Kiitos siitä, Pentti, sinne jonnekin. Kunhan tästä ehdin, hyökkään lähimpään Sinooperiin ja roudaan kotiin kasan mobiletarvikkeita. Ties vaikka hankkisin sen kolvinkin…

kommenttia
  1. Tuulta kirjoitti:

    Olen löytänyt tänne Haavettaren kautta ja käyn usein lukemassa kirjaamisiasi. Kiitos, ajatukset tuulettuvat seurassasi hyvällä tavalla.

    Oma Pentti Lahtiseni on nimeltään Pirjo-Riitta Juntunen, minulle se opettajien opettaja. Olen hänelle kiitollinen paljosta, ennen muuta siitä miten hän oli meidän hormoonimyrskyssä tempovien teinien kanssa avoimesti nainen, äiti, ystävä, opettaja ja ihminen.

    Tänään minä kaivan esiin Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut -teoksen. Siitä keskustelin opettajani kanssa silloin kun näin hänet viimeisen kerran.

    Elähdyttävää pimeää.
    Tuulta

  2. Tero-Pekka Henell kirjoitti:

    Terve,
    ja kiitos aktiivisuudestasi Kannuvalimossamme!

    Ihan tarkkaan ottaen ehdotin ensin Hesarissa ja sitten Kannuvalimossa (otsikolla Elämäntapaa) taideaineiden eli musiikin ja kuvataiteen sekä käsityön ja liikunnan yhdistämistä ryppääksi nimeltä elämänVALMIUSaineet sekä niiden tuntimäärän selkeää lisäämistä. Kirjoitin näin: ”Nämä neljä elämänvalmiusainetta ovat niitä ’nautintoaineita’, joiden omaksuminen selkeyttää lapsen omaakuvaa ja antaa itseluottamusta, varmuutta ja turvallisuudentunnetta sekä samalla tasapainon ja elämänilon tuleville vuosikymmenille”.

    Matematiikasta ja muista ”kovista” aineista ei näitä valmiuksia saa.

    Meinaan itse kirjoittaa piakkoin itselleni tärkeistä elämänopettajista maallisen matkani mutkissa. Toivon, että itsekin voisin olla samalla tavalla auttamassa nuoria heidän pitkällä reissullaan.

    Elämäntavallisin terveisin,

    Tero-Pekka Henell

  3. Viides rooli kirjoitti:

    Hei Tuulta, mukavaa kun piipahdat. Niin se on: näkemyksellisten opettajien hyvät opit & vinkit seuraavat meitä aina.

    Moi Tero-Pekka, ja kiitos täsmennyksestäsi. Minun täytyy näemmä vähän hioa tuota lähilukuani, etten jatkossa viljelisi virheitä. Odotan ilolla tarinoitasi oman elämäsi tärkeistä opettajista. Ja kiitos Kannuvalimosta, blogianne on ääresti nastaa lukea.