Erheitä, virheitä ja ala-arvoista kieltä

Posted: lokakuu 4, 2007 in Media
Avainsanat:, , ,

Turkulainen kollegani Kirsi Haapala kertoo blogissaan, miten eräs uusimman Journalisti-lehden (nro 16/2007) juttu jäi kalvamaan häntä. Kyse on Reetta Nousiaisen ja Jussi Tuulensuun kirjoittamasta artikkelista, jossa kaksikko ruotii reippain ottein suomalaisten toimittajien ammattitaitoa ja ampuu samalla alas kymmenen myyttiä loistavista jutuista.

Luin saman jutun, ja kieltämättä se pakotti pohtimaan myös omia asenteitani ja tekemisen tapaani. Vaikka teksti oli kirjoitettu provosoivaan tyyliin, se onnistui siinä mihin itsekin pyrin: herättämään lukijan käymään dialogia jutun tekijöiden ja/tai haastateltavien kanssa. (Provokatiivinen tyyli on vaikea laji, sillä se voi ja usein kääntyykin itseään vastaan.)

Yksi kaksikon torppaamista myyteistä on se, että pitkä ura tuottaisi hyvää journalismia. Vaikka olen itse työskennellyt päätoimisena freelance-toimittajana vuodesta 1984, se ei tee jutuistani laadukkaampia. Pitkään samalla alalla työskentelemisessä on aina vaarana urautuminen ja itsensä toistaminen — ja tämä pätee kaikissa ammateissa. Kokemus auttaa monissa asioissa, muun muassa näkemään asioiden ytimeen paremmin kuin nuorena, jolloin usein antaa liian herkästi näyttävien kulissien ja sälän sokaista itsensä. On kieltämättä häkellyttävää lukea juttuja, joista näkee, miten helposti (nuori) kollega on ollut vietävissä.

Sen sijaan olen eri mieltä Nousiaisen ja Tuulensuun kanssa siitä, millaista on oikea toimittaminen. Heidän määritelmänsä mukaan oikea toimittaminen on ”tietojen luovaa yhdistelemistä ja muuntamista helposti omaksuttavaan muotoon. Tällä ei ole juuri mitään tekemistä romanttisen reportteri-ihanteen kanssa”.

Höpö höpö, sanon minä. On tietenkin sula mahdottomuus määritellä ”oikea toimittaminen”, mutta kyllä minä ainakin liputan vanhan kunnon reportterin työn puolesta. Minusta on käsittämätöntä olettaa, että ”oikeat” jutut syntyisivät vain ja ainoastaan deskityönä — kuten monissa toimituksissa nykyään tapahtuu — ilman, että toimittaja vaivautuu perehtymään aiheisiin omakohtaisesti ja etsimään lisätietoa sekä tosia tarinoita kentältä, sieltä ruohonjuuritasolta.

On kovin helppoa tehdä juttu vaikkapa mielenterveysongelmien räjähdysmäisestä kasvusta pelkkien tilastojen ja mielenterveysalan yhdistysten ja järjestöjen tiedotteiden pohjalta ja ryydittää teksti puhelinhaastatteluina tehdyillä asiantuntijalausunnoilla. Vaatii täysin toisenlaista taitoa ja rohkeutta lähteä katsomaan, mitä tilastot tarkoittavat tosielämässä, ihmisten arjessa. Enkä nyt puhu sosiaalipornon tekemisestä ja traagisilla kohtaloilla mässäilemisestä. Juju onkin siinä, miten pystyy etäännyttämään kokemansa siten, että jutussa säilyvät faktat, aito todellisuuden kuvaus ja kunnioitus kuvauksen kohteina olleita ihmisiä kohtaan.

Journalisti-lehden jutussa kumotaan myös väitteet siitä, että media olisi nopeaa ja luotettavaa saati että jutut olisivat hyvin tehtyjä. Nousiaisen ja Tuulensuun mielestä suomalaistoimittajien tekemä journalismi vilisee virheitä ja väärinymmärryksiä. Tärkeästä aiheesta kirjoitetaan kaksikon mukaan aina pitkästi ja puisevasti. Journalistisen kielen duo leimaa yksiselitteisesti ala-arvoiseksi.

Kärjistäminen on tietenkin ärhäkkä tehokeino, mutta itse pystyn tältä istumalta nimeämään useankin toimittajan, jonka kielenkäyttöä ja näkökulmavalintoja ihailen: Eeva-Kaarina Aronen, Risto Lindstedt, Kaisu Mikkola, Esa Kero, Riitta Pollari, Juha Itkonen, Tuula-Liina Varis, Panu Räty…

Journalistisen kielen rapautumisesta kannattaa kuitenkin olla huolissaan, sillä niin paljon kielivirheitä lehtiteksteissä nykyään vilisee. Itseäni huvitti eilen Iltalehden nettisivuilta lukemani –> uutinen Mick Jaggerista ja Amy Winehousesta. Ingressin mukaan ”Laulajakonkari Mick Jagger pelkää Amy Winehousen päätyvän ennenaikaisesti hautaan, jos hän jatkaa samaan malliin.” Ehkä Jaggerin on syytäkin muuttaa käytöstään, jos vaarana on, että kollega sen vuoksi siirtyy manan maille.

Olen usein joutunut kiistelemään siitä, menettääkö teksti jotakin oleellista, jos siinä on kielioppivirheitä. Tässä asiassa olen järkähtämätön: kaikki virheet syövät uskottavuutta. Jos kirjoittaja ei hallitse yksinkertaisia ja helposti tarkistettavissa olevia kielioppisääntöjä, miten voidaan olettaa, että hän hallitsee käsittelemänsä aihemaailman ts. on ymmärtänyt isot ja vaikeatkin asiat, joista jutussa kirjoitetaan? Virheiden kierrättäminen ei palvele ketään.

kommenttia
  1. Leppänen kirjoitti:

    mielenkiintoista, pitääpä mennä hakemaan tuo journalisti-lehti. Itse olen tätä pähkäillyt ja tuntenut epävarmuutta siitä, voinko nyt viidentoista vuoden tauon jälkeen olla ”oikea” toimittaja varsinkin kun sitä edeltäväkään kokemus ei ole kovin pitkä.
    mutta vähitellen sitä lämpenee. eilen storgårdsin lehdistötilaisuudessa paikalla oli pikkukaupungin tutut toimittajat, jotka kiertävät samoja infoja päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen. Minä olin innoissani kun pääsin uutisen äärelle pitkästä aikaa. Se tuntui hyvältä.
    kapellimestarin piiiiitkästä monologista oli mukavaa etsiä uutisen ytimet 2500 merkkiin.
    Kun sitten aamulla vertailin niin en minä huonosti pärjännyt, vaikka tilaisuuden ehdoilla siinä aika pitkälti mentiinkin.
    no, yksinäisenä puurtajana tulen tänne vertaistukea hakemaan, mutta kyllähän tämä vähän sivusi terävää postaustasi ; )

  2. Viides rooli kirjoitti:

    Tuo Journalisti-lehden juttu löytyy blogistani linkin takaa. Se todella kannattaa lukea.

    Sisältöhän on kaikissa jutuissa tärkeintä, ja sen diilaaminen lukijoille laadukkaalla tavalla vaatii tietenkin taitoja, mutta ne kaikki taidot ovat opittavissa, näin väitän & toivotan sinulle rutkasti onnea ja menestystä valitsemallasi tiellä!