Viikatemiehen varjossa

Posted: elokuu 2, 2007 in Media, Vastarannan kiiski
Avainsanat:, ,

Kuolema teki minusta intohimoisen eläjän.” Isä Mitron sanat nousivat mieleeni lukiessani Celian merkintöjä. Hän on viime päivinä pohtinut kuolemaa ja päättänyt muun muassa luovuttaa elimensä toisten ihmisten sairauden hoitoon kuolemansa jälkeen.

Olen joutunut kohtaamaan kuoleman varsin usein. Olen joskus leikkimielisesti todennut, että viikatemies on tanssinut ympärilläni ja lakaissut väkeä tieltään kuin naapurin talonmies viikonlopun tupakantumppeja. Kepeän heiton taakse kätkeytyy suuri totisuus, kuten toivon jokaisen tätä lukevan ymmärtävän.

Mutta takaisin Isä Mitroon, Helsingin ortodoksisen seurakunnan pastoriin, joka rakastaa keskustella elämän kaikista ihmeistä ja ilmiöistä. Tapasin hänet työn merkeissä, aiheena olivat elämän käännekohdat. Yhdestä asiasta olen hänen kanssaan prikulleen samaa mieltä: kuolemaan ei voi suhtautua hyväksyvästi ellei ole sitä ennen elänyt täydesti, tai ainakin halunnut yrittää elää täydesti. Juuri sitä tarkoittaa usein toistettu sanapari, carpe diem!

Kuoleman kylmyys paljasti elämän lämmön

Vaikka papin ammatti oli ollut Isä Mitron haaveena lapsesta asti, lopullinen ratkaisu yllätti hänet itsensäkin. Hämmästyttävää oli myös työhön kätkeytyvä suuruus, elämän ja kuoleman mysteerit.

– Papin poikana luulin tietäväni tästä työstä kaiken, mutta pian tajusin, etten oikeastaan tiennyt mitään. Luulin tuntevani myös kuoleman, olinhan nähnyt satoja vainajia kasvoista kasvoihin, mutta toimittaessani ensimmäistä hautaustani tavallaan kohtasin kuoleman ensi kerran.

– Ortodoksisessa hautaustilaisuudessa arkku on avoinna, ja on tärkeää saada koskettaa ruumista, kuolemaa. Muistan yhä hetken, kun hautasin sukuni vanhimman naisen. Ruumista koskettaessani tunsin kylmyyden, ja hätkähdin. Tajusin koskettaneeni samalla itseäni, omia ahdistuksen tunteitani ja pelkojani. Mutta juuri tuo kuoleman ehdoton kylmyys paljasti minulle elämän lämmön.

Isä Mitro sanoo, että kokemus muutti oleellisesti hänen suhtautumisensa kuolemaan.

– Olin siihen asti aina sanonut, ettei kuolemaa pidä pelätä, mutta ruumiin koskettaminen synnytti minussa uudelleen kuolemanpelon. Se oli kuitenkin positiivinen ja rakentava kokemus, sillä saatoin tunnustaa, että kuolemanpelon vuoksi minulla on entistä suurempi rohkeus elää. Juuri kuolema teki minusta intohimoisen eläjän.

– Nyt ymmärrän, mitä opettajani, vanhat kirkkoisät, tarkoittivat vastatessaan heidän elämänhaluaan koskeneeseen kysymykseen. Salaisuutena oli ikiaikainen totuus: muisto kuolevaisuudesta pakottaa elämään. Kuolemankokemukseni jälkeen olen herkistynyt tuntemaan ihmisten lämmön ja läheisyyden. Minulle on tullut myös valtavan tärkeäksi saada halata ja koskettaa ihmisiä.

Isä Mitro kertoo eläneensä kuoleman kanssa neljän ja puolen vuoden ajan, kun hän hoiti sairasta äitiään.

– Kohtasin kuoleman päivittäin, jopa niin, että tulin lähes täysin tutuksi sen kanssa. Näin kuolema paljasti jälleen uudet kasvonsa. Lopuksi minun huolenkantoni ja äitini koko elämän mittainen odotus sai täyttymyksensä, kun kuolema antoi hänelle lopulta armollisen rauhan, hän sanoo.

– Kuolemaan ei voi suhtautua hyväksyvästi, ellei ole sitä ennen elänyt täydesti, tai ainakin halunnut yrittää elää täydesti. Nykyään uskallan jopa sanoa, että kuolema on tehnyt minut vahvaksi, koska se lahjoitti minulle elämän.

Teksti on julkaistu aiemmin Kotilääkäri-lehdessä nro 10/2006.

Mainokset
kommenttia
  1. kirsih sanoo:

    Oh googletin itseäni (narsistisesti) ja eksyin tänne. Ja eksyin saman tien uskomattoman kiinnostavalle blogilinkkilistallesi.

  2. Viides rooli sanoo:

    Terve Kirsi, eksyminen voi toisinaan olla hauskaa. Toivottavasti löydät blogistani joskus muutakin kiinnostavaa kuin kokoamani linkkilistan…

  3. Zepa sanoo:

    Isä Mitro on hirmuisen mielenkiintoinen persoona, monessa kohtaa odotusten vastainen ja pelkästään hyvällä tavalla :) Pidän erityisesti siitä, että hän antaa eläimille joulusiunaukset.

  4. Viides rooli sanoo:

    Zepa, pidän myös Isä Mitron huumorintajusta. Hän elää kanssamme tässä päivässä, nykymaailman menon keskellä ja osallistuu itsekin siihen rohkeasti eikä linnoittaudu ajatuksineen mihinkään henkiseen norsunluutorniin.

  5. hirlii sanoo:

    Viikatemies tosiaan kulkee kanssamme.

    Edith Södegran kirjoitti: Minulla on kultainen portti itään – rakkaudelle, joka ei tule koskaan / minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle / minulla on portti kuolemalle –
    se on aina avoin.

    On tärkeätä, että kohtaa kuoleman. Toisen kuoleman ja olla niin läsnä kuin vain voi olla. Olen tehnyt sen ja se vaikuttaa kuten toisen syntymäkin vaikuttaa.

    Elämästä osaa sen jälkeen poimia oleelliset asiat, epäoleelliset ja turhat rönsyt katoavat.

    Oli hienoa lukea kirjoituksesi kuolemasta.

  6. Viides rooli sanoo:

    Koskettava lainaus Södergranilta, Hirlii. Kiitos siitä.