Suomi-neidon vetonaulat

Posted: kesäkuu 10, 2007 in Kulttuurin kentällä, Matkakuumetta

Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Sanonta pitää kirjaimellisesti paikkansa, ainakin kun puhutaan japanilaisista. Tämä suomalaisille tuiki tuttu kanervakasvi on yksi niistä Suomi-neidon hiljaisista vetonauloista, joka imuroi matkailijoita planeettamme kaukaisilta kolkilta.

Olin työkeikalla seuraamassa, miten Vuonislahdessa kylämatkailusta on tehty seudun pelastusrengas. Nimenomaan tehty, sillä matkailupalveluiden määrätietoinen kehittäminen on olennainen osa pohjoiskarjalaisen kyläyhteisön selviytymisstrategiaa. Tärkeimmäksi sanaksi hankkeessa on noussut laatu, ja se erottaa Vuonislahden toiminnan monista kotimaan matkailuprojekteista. Suomeksi se tarkoittaa mm. sitä, ettei matkailijoille tarjota mitään muovilandiaa, vaan lumo syntyy aidoista asioista ja kullekin ryhmälle räätälöidyistä ohjelmista.

Asia kuulostaa näin kirjoitettuna itsestäänselvyydeltä, mutta tosiasiassa monissa suomalaisissa matkailukohteissa ulkomaisia turisteja kohdellaan kuin massaa, jolle kelpaavat samat palvelut bulkkituotantona. Vuonislahdessa asia nähdään toisin. Matkailijat ovat kyläyhteisön oman tulevaisuuden kannalta elintärkeitä, ja siksi heitä kohdellaan kuin kutsuttuja vieraita; he ovat koko kylän projekti, mikä myös näkyy paikallisten käytöksessä.

Jotta tekstini ei jäisi vain anonyymiksi ylistykseksi, julistan kunniaa heille, joille kunnia kuuluu: Osuuskunta Vuoniksen primus motorille Reino Kuivalaiselle sekä tekstiialan yrittäjälle Päivi Fukudalle. Aktiivisia uurastajia on toki muitakin, mutta japanilaisryhmien luotsaamisessa kaksikko on etulinjassa. Heidän huomassaan nousevan auringon maan väki on käynyt kalassa Pielisellä, leiponut ruisleipää ja sultsinoita, kutonut perinnetekstiilejä, marjastanut ja sienestänyt, samoillut Kolilla, tutustunut Eva Ryynäsen taiteeseen, Paateriin ja kylän kotikouluun sekä shoppaillut innokkaasti kyläkaupassa.

Minua hieman huvitti, kun juttukeikan jälkeen suunnistin Joensuuhun matkailualan seminaariin ja sain heti ensimmäisen esitelmän aikana kuulla, ettei elämyksiä voi tuottaa. Näin väitti Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimuspäällikkö Päivi Timonen.

On totta, ettei elämyksiä voi verrata konkreettisiin esineisiin, joita monistetaan ja pakataan myytäväksi, mutta elämysten tuottaminen on mahdollista. Olinhan juuri ollut Vuonislahdessa todistamassa, miten se onnistuu. Kyse on asenteesta ja kyvystä nähdä itsellemme tavanomaisten asioiden eksoottiset piirteet. Mustikka on suomalaisille tavallinen marja, mutta japanilaisille se edustaa paljon muuta: kaunista, villiä Pohjolaa, jossa marjojen poimiminen on kaikille sallittua. Herkullista elämystä, johon liittyy väljyys, metsän tuoksut, huikaisevat maisemat, syvä hiljaisuus.

Aina ei toki tarvitse lähteä maaseudulle, vaan elämyksiä voi kokea myös urbaanissa ympäristössä. Jotakin samankaltaista perisuomalaista lumoa olen aistivinani Visa Nurmen blogimerkinnästä, jossa hän kehuu Puutorin Vessan ja muiden Turun persoonallisten olutravintoloiden – Koulun, Pankin ja Apteekin – tunnelmaa ja perustajien hullua luovuutta. Nekin ovat mielestäni eräänlainen vastaveto massa-ajattelulle ja sisustukseltaan kloonimaisia trendiravintoloita kohtaan. Niissäkin osa lumosta juontaa juurensa suomalaisuudesta ja aidosta vanhasta arkkitehtuurista, joka – kuten tiedämme – on kyseisessä kaupungissa jatkuvassa vaarassa.

Mutta ei pelkkä paikka riitä naulitsemaan matkailijoita niin, että he palaisivat sinne kerta toisensa jälkeen. Siihen tarvitaan ihmisiä, sydämellistä käytöstä, ennakkoluulottomuutta, halua kohdata ja palvella muualta tulleita. Kun nyt kotikonnuille palattuani olen tarkoin miettinyt Vuonislahden kyläyhteisön menestystarinan (kyllä, siksi sitä voi jo nimittää) aineksia, tärkein syy löytyy asukkaista. He ovat onnistuneet säilyttämään karjalaisen vieraanvaraisuuden, joka riisuu aseista silloinkin, kun yhteistä kieltä ei löydy. Olen tehnyt aiheesta jutun Apu-lehteen (nro 23/2007) otsikolla Lumoon langenneet. Siihen joukkoon kuulun itsekin.

Kommentointi on suljettu.