Kenen unelmia?

Posted: Touko 14, 2007 in Kulttuurin kentällä, Media

Kaiken viisu- ja jääkiekkohuuman keskeltä onnistuin löytämään kaksi mitä mainiointa sarjaa, mikä on saanut minut jälleen nostamaan hattua FST:n sisäänostajille. Ohjelmista toinen, kanadalainen teatteriseurueesta kertova Slings and Arrows, on entuudestaan tuttu. Harvoin olen nähnyt niin terävää ja aidosti hauskaa työyhteisön kuvausta kuin tämä kuvitteellisesta New Burbage Festivalista kertova sarja. Juuri käynnistyneen kolmannen kauden jaksoissa työstetään Shakespearen näytelmää Kuningas Lear, ja varmaa on vain se, ettei mikään suju niin yksinkertaisesti kuin esityksen tekijät ja tuottaja toivoisivat. Sarjaa esitetään tiistai-iltaisin keskiviikkoisin nimellä Farväl, Kung Lear.

Toinen löytöni, Kaupungin upein tyttö (Drop Dead Gorgeous), on brittiläistä laatutuotantoa. Olin kieltämättä hieman hämmästynyt, kun kuuluttaja ilmoitti minun katselevan nuorten ohjelmaa. Myös se, että neliosainen sarja päättyi mielestäni kesken, jäi askarruttamaan.

Runcornin pikkukaupungissa elävän Webbin perheen tempoilu tilanteessa, jossa kaksostyttäristä toisesta tulee menestynyt malli, oli kiehtovaa katsottavaa. Eniten Ashleyn uudesta urasta innostui äiti, joka kuvauskeikkojen lisääntyessä ja palkkioiden suurentuessa näki oman tilaisuutensa tulleen. Hän jätti työnsä koulun keittäjänä voidakseen luotsata tytärtään yhä rivakammin tähtiin. Lopulta ahneus ja pätemisen halu kasvoivat niin suureksi, että hän päätti syrjäyttää tyttärensä managerin voidakseen itse toimia sopimusten neuvottelijana ja päätöksentekijänä.

Kaupungin upein tyttö ei rajoittunut tarkastelemaan vain äidin ja tyttären välistä suhdetta, vaan luupin alla olivat myös suhteet muihin perheenjäseniin, ystäviin, työtovereihin ja mediaan. Ashleyn menestys heijastui koko yhteisöön, halusipa hän itse sitä tai ei. Kuten yksi sarjan tekijöistä, Cheryl Taylor, muistuttaa sarjan nettisivustolla, saamme toistuvasti lukea erilaisista menestystarinoista, mutta se, miten menestys tosiasiassa vaikuttaa lähimmäisiin, jää usein kertomatta.

Sarjan myötä jäin jälleen kerran pohtimaan, kenen unelmia elämässämme toteutamme? Osaammeko edes erottaa, mitkä ovat omia toiveitamme, mitkä taas muiden – vanhempien, suvun, kaveripiirin, kollegoiden, mainosten, median – luomia tavoitteita? Etsimmekö aitoa onnea vai haluammeko vain päteä muiden silmissä niiden asioiden kautta, joiden tiedämme symboloivan menestystä? Enkä tarkoita nyt vain maallista mammonaa, se olisi aivan liian helppo nakki kritisoitavaksi. Eri piireissä arvostetaan erilaisia asioita, ja siksi myös tavoiteltavat statussymbolit vaihtelevat.

Tätä kirjoittaessani katson kirjahyllyä ja mietin: tarvitsenko todella kaikki nuo kirjat? Lapsuudenkodissani oli paljon kirjoja, mutta liittyvätkö kirjat omiin unelmiini vai arvostanko kirjallisuutta vain siksi, että lähiympäristöni on tehnyt niin? Onko rakkauteni kirjoihin aitoa vai opittua? Vai ovatko ne sittenkin vain itsetehostusta, statussymboleja? Jos kyllä, enkö ole silloin samanlainen kuin Ashleyn äiti, joka uskoi tyylihuonekalujen, merkkivaatteiden, designravintoloissa illastamisen ja lehtijuttujen viestittävän menestyksestä ja tekevän elämästä onnellista? Mistä voimme päätellä unelmien autenttisuuden? Entä takaako niiden toteutuminen onnen?

Advertisements

Kommentointi on suljettu.