Kun sielu soi

Posted: Touko 3, 2007 in Kuvataide, Media

Pohdin viime viikolla tutkijoiden, kriitikoiden ja sanatyöläisten tapaa briljeerata termeillä ja tietämyksellään. Sama teema askarrutti tänäkin aamuna luettuani Helsingin Sanomista taidehistorioitsija Anna Kortelaisen vastineen museonjohtaja Markku Valkoselle.

Keskustelu sai alkunsa Valkosen kirjoittamasta kirja-arvostelusta (HS 26.4.), jossa hän arvioi Anna Kortelaisen ja kirjailija Hannu Mäkelän yhdessä tekemän taidekirjan Pöytä kahdelle – ikkunan ääreltä (Tammi). Jo otsikon yhteyteen valittu nosto kertoi, missä mennään: ”Kevyt ja pinnallinen fiilistely riittää Anna Kortelaiselle ja Hannu Mäkelälle”. Varsinainen arvio onkin sitten kirjoittajan oman asiantuntemuksen osoittamisen riemujuhlaa.

Ymmärrän toki, mihin Valkonen tähtää: mitä enemmän tietää teoksen tekijästä, aikakaudesta ja niistä olosuhteista, joissa teos on syntynyt, sitä syvemmälle teoksen tulkinnassa päästään. Mutta kyse on juuri siitä: tulkinnasta. Emme koskaan voi tietää, mikä on teoksen – olipa kyse kuvataiteesta, musiikista, teatterista – todellinen ydin saati taiteilijan perimmäinen motiivi. Siksi tietyn tulkinnan kanonisoiminen, kuten Valkonen kritiikissään tekee, tuntuu väärältä.

Kortelainen ja Mäkelä (jonka vastine julkaistiin 27.4.) korostavat katsojan oikeutta omaan runolliseen kokemukseen. He ovat halunneet tehdä kirjan, jonka punaisena lankana on rakkaus taidetta kohtaan, ei tietyn teorian mukaan toteutettu oikeaoppinen tulkinta. Kaksikko on kertonut mieliteoksistaan ja niistä ajatuksista ja tuntemuksista, joita ne ovat herättäneet.

Minusta lähtökohta on viehättävä – ja niin perin tuttu. Minä lähden näyttelyihin, teatteriin ja elokuviin etsimään elämyksiä ja sitä tunteiden kirjoa, joka arjessa hautautuu ajoittain velvollisuuksien alle. Analysoinnin ja tutkimisen aika koittaa myöhemmin, mikäli teos on onnistunut lumoamaan tai ainakin herättämään kiinnostuksen. Ainahan niin ei käy. Mutta miten upea onkaan se hetki, kun jokin taideteos saa sielun soimaan.

Siksi Kortelaisen ja Mäkelän taidekirja on myös rohkea teko, joka osoittaa heidän luottavan lukijoihin. Kuten Kortelainen tämänpäiväisessä vastineessaan sanoo, ”mieliteosten paljastaminen ja niistä vilpittömästi kirjoittaminen on jotain äärimmäisen intiimiä ja luottamuksellista: aivan samaan tapaan vaikkapa mielimusiikin, -romaanien ja -runojen tunnustaminen avaa ihmisestä jotakin hyvin yksityistä”.

Lisäys klo 12.15
Myös Teatterikoneen Annu Sankilampi pohtii Sanakone-blogissa arvostelijoiden motiiveja ja haluaa käynnistää julkisen keskustelun kritiikin tehtävästä. Saapa nähdä, käykö Keskisuomalainen täkyyn.

Advertisements
kommenttia
  1. Viides rooli sanoo:

    Moi Mette, minusta on nastaa, että Kortelainen ja Mäkelä ovat sen verran terhakoita persoonia, etteivät he jääneet sanattomina suremaan Valkosen kritiikkiä, vaan puolustivat julkisesti omaa näkemystään.

    Uusimmassa Anna-lehdessä (nro 18/07) on toimittaja Miia Siistosen juttu kaksikosta ja heidän tekemästään taidekirjasta. Siinä Kortelainen korostaa, ettei katsojan tarvitse välttämättä tietää, mitä tekijän päässä on liikkunut teosta tehdessään. Hän ottaa esimerkin elokuvamaailman puolelta, Sofia Coppolan Lost in Translation, jossa Yhdysvaltoihin vaimonsa luo palaava mies kuiskaa elokuvan lopussa jotakin nuoren naisen korvaan. Katsojalle kuiskauksen sisältöä ei paljasteta.

    ”Samalla tavalla kuvataiteessa on arvoituksia”, Kortelainen sanoo ja muistuttaa, ettei taideteos enää katsottaessa ja koettaessa kuulu vain tekijälleen, vaan se alkaa elää omaa elämäänsä vastaanottajan mielessä. Minusta hän osuu naulan kantaan, ja siksi kanonisoidut tulkinnat teoksista tuntuvat vääriltä. Jokainen paitsi tulkitsee, myös nauttii taideteoksesta omista lähtökohdistaan ja kokemuksistaan käsin.

  2. Mette sanoo:

    Elävien kirjailijoiden kritisoinnista tulee varmaan aika turvaton olo, kun kirjailija pystyy itse oikaisemaan. Muistelen jostakin kerran lukeneeni, että kirjallisuustutkija kovasti pohti, mitä symboleja sisältyi Mustapään runon säkeeseen ”lasikellot, lasikellot soivat vaahteroissa”, kunnes Mustapää itse sanoi, että hänen nuoruudessaan oli tapana ripustaa puuhun lasikelloja tuulikanteleiksi.