Sanoilla briljeerausta

Posted: huhtikuu 26, 2007 in Kulttuurin kentällä
Avainsanat:, ,

Aloitan pienellä ylistyspuheella: niin varmasanainen, kiinnostava ja syvällinen. Koskaan ei jätä kylmäksi. Hauskakin se on, ja mahtuu sopivasti käsilaukkuun. Jep, Yliopisto-lehden parissa matkat sujuvat rattoisasti.

Tällä kertaa minut pysähdytti Hanna Kokon kolumni. Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksella työskentelevä ekologian ja evoluutiobiologian professori kertoo olevansa oudon ongelman äärellä: tutkimuskohteet katoavat. Jotakin on tehtävä ja nopeasti, jotta yhä useampi laji saataisiin pelastettua sukupuuttoon kuolemiselta.

Kokko kertoo osallistuneensa tilaisuuteen, jossa keskusteltiin Metsähallituksen toimista Lapissa. Hätkähdyksen paikka tuli, kun Lapin liiton puheenjohtaja Timo Korva totesi omassa puheenvuorossaan, että keskustelulla on Lapin asukkaille muu merkitys kuin ”akateeminen diskurssi, jossa voidaan tilaisuuden päätyttyä pohtia, että kenen puheenvuoro toimi hienoimmin”.

Osui ja upposi. Miten monta kertaa olenkaan kuunnellut ja myös syyllistynyt termeillä ja teorioilla briljeeraamiseen. Sanatyöläinen pyrkii aina hiottuun ja mahdollisimman tehokkaan vaikutuksen tekevään ilmaisuun, mutta se ei saisi nousta tärkeimmäksi tavoitteeksi, vaan sanojen tulee palvella ymmärrettäväksi tekemistä ja, kuten Kokon kuvaamassa keskustelutilaisuudessa, asioiden eteenpäin viemistä.

Tutkijoiden lisäksi on myös toinen ryhmä, jolle briljeerauksesta kasvaa helposti ansa: kriitikot. Luen paljon arvosteluja, kirjallisuus-, musiikki- ja näyttelyarvioita, teatteri-, tanssi- ja elokuvakritiikkejä. Toisinaan teksti saa minut innostumaan ja olen valmis ryntäämään kauppaan saadakseni heti tietyn kirjan, cd:n tai dvd:n. Mutta yhä useammin on käynyt niin, että kirjoittajan halu osoittaa tietämystään ja makuaan on saanut minut keskeyttämään lukemisen ja siirtymään suosiolla sarjakuvasivulle. Olen myös ollut huomaavinani, että kriitikoiden halu heiluttaa sanansäilää on sitä kiihkeämpi, mitä vähemmän he ovat näkemästään pitäneet.

Kritiikkejä pohtii kiinnostavalla tavalla myös The Guardian -lehden toimittaja Lyn Gardner, jonka mukaan brittiläisissä lehdissä julkaistuissa teatterikritiikeissä arvostellaan loukkaavalla, jopa julmalla tavalla näyttelijöiden ruumiinrakennetta ja henkilökohtaisia ominaisuuksia. Millä oikeudella kriitikot sen tekevät? Kehotan lukemaan sekä Kokon kolumnin että Gardnerin blogimietteitä.

kommenttia
  1. Viides rooli kirjoitti:

    Hyvä pointti, tuo kirjoittamisen ilo, mutta tekstejä kirjoitetaan yleensä muille, ja silloin sanoilla ja omalla tietämyksellä briljeeraaminen voi toimia lukemisen ja ymmärtämisen esteenä. Too much is too much. Tätä tarkoitin.

    En ota Korvaan kantaa persoonana, enkä tiedä, millainen ajattelija hän on. Kokon kolumnissa mainittu kommentti (by Mr. Korva) akateemisesta diskurssista, jossa puheenvuoroista tulee itsetarkoitus, on mielestäni täsmäosuma. Puhetta riittää, teräviä sanoja työstetään jatkuvasti, mutta teot uupuvat.

  2. Leppänen kirjoitti:

    Jos se olis sitä kirjoittamisen iloa, joka sokaisee sen tarkoituksen??

    Timo Korva sensijaan sanoo suoraan, mutta ei kyllä paljon ajattele mitä sanoo. Greenpeacea hän kutsui terroristijärjestöksi. Aivan pokkana.

  3. Viides rooli kirjoitti:

    Toivotan onnea valitsemallasi tiellä, Medis :-)

  4. Leppänen kirjoitti:

    jepjep. ymmärsin toki pointsit. se ilojuttu oli ironinen kommentti. varsinkin nuorena sitä voimainsa tunnossa pisteli menemään kun kerran kirjoitutti ja yleensä just se negatiivinen kirvoitti parhaiten.
    akateemista diskurssia en pysty nykyään yhtään. liian hapokasta.
    saa sitten nähä kun oma kultuurikirjoittajan ja kriitikon rooli alkaa kunnolla, että kuinka sitä taas eksyy omaan näppäryyteensä.

  5. penjami kirjoitti:

    Lukiessaan kritiikkiä jää usein miettimään, kenelle kriitikko on jutun kirjoittanut: ”tavalliselle” lehden lukijalle, kirjallisuutta harrastavalle lukijalle, muille kriitikoille vai peräti itselleen? – Joskus vaakakuppi tuntuisi kallistuvan kahteen viimeiseen …

    Sanoilla briljeeraaminen on välillä harrastettuna hauskaa, mutta ainakin itse pyrin jättämään sen tilanteisiin, joissa muutkin ovat tasavertaisesti kiinnostuneita ”lauseiden kalistelusta”.

    Päivälehtikriitikolle, joka haluaa tunnustusta kirjallisuusinstituution sisällä (eli pakko käyttää tiukkaa analyysia jne.) mutta toisaalta myös mahdollisimman paljon lukijoita, on noiden kahden asian yhteensovittaminen varmastikin jatkuva haaste.

    Ja negatiivisuudesta: arkielämässäkin fiksun maineen saavuttaa kyynisillä ja kriittisillä kommenteilla. Kehujaa ja hyvien puolien esille nostajaa pidetään helposti hieman pinnallisempana – vaikka asia olisi aivan päinvastoin.

  6. Viides rooli kirjoitti:

    Olen huomannut ihmetteleväni samaa: kenelle kriitikko oikein kirjoittaa? Kaipaan myös usein teoksen sijoittamista johonkin isompaan kokonaisuuteen, millainen se on esimerkiksi verrattuna tekijän/tekijöiden aiempaan tuotantoon.

    Haasteen tuo myös rajattu tila. Miten kertoa olennainen ja kaikki kinnostava, jos tilaa on kovin vähän?

    Haukkuminen on kovin helppoa, ehkä siksikin kielteistä kritiikkiä näkee niin paljon. Mutta mitä virkaa on arvostelijalla, joka käyttää kirjoittajan lahjojaan vain negatiivisten asioiden etsimiseen. Monelta kriitikolta puuttuu kyky lumoutua, ikään kuin he olisivat jo muka nähneet kaiken elämässä: hoh-hoijaa, tämä on taas tätä!