Jäätynyt sydän

Posted: huhtikuu 10, 2007 in Kulttuurin kentällä

Heta on Heta… helvetissäkin.” Akustin, aviomieheksi naidun rengin, letkautus on paljastava. Hänen vaimonsa ei taivu, ei muutu, ei anna periksi pirullekaan.

Katselin pääsiäispyhien aikana vanhoja suomalaisia leffoja, muun muassa Edvin Laineen vuonna 1952 ohjaaman Niskavuoren Hetan. Olen nähnyt tarinan joitakin kertoja myös teatterissa, mutta elokuvan kaltaista potkua näytelmäversiot eivät ole kyenneet antamaan. Se johtuu varmasti osin nimiosan tulkitsevasta Rauni Luomasta, jonka suoritus Hetana on niin vahva ja aito.

Hella Wuolijoen kirjoittama Niskavuori-sarja on vuosikymmeniä kuulunut suomalaisten suosikkeihin, jopa siinä määrin, että teosten naisia on totuttu pitämään suomalaisen naisen perikuvana. Vahvuus on Niskavuoren naisille sekä luonteenominaisuus että hyve. He pakottavat itsensä selviytymään ja palaamaan itsepäisesti takaisin hirvittävienkin kuilujen äärestä, yleensä onnensa kustannuksella.

Myös Heta on sisukas nainen, joka puolustaa pesäänsä, raivaa esteet lujalla työllä ja selviytyy elämän karusellista voittajana. Vai selviytyykö? Mitä Heta joutuu pärjäämisestään maksamaan?

Selviytyminen ilman muiden apua on Hetalle pakkomielle, josta kärsii koko perhe. Seitsemääntoista vuoteen hän ei salli sukulaisten vierailla luonaan. Vasta, kun uusi pytinki on pystyssä, Heta kutsuu suvun kattonsa alle. Omasta suvusta irtautuminen 17 vuodeksi aikana, jolloin perhesiteet olivat huomattavasti nykyisiä vahvemmat, on Hetalta valtava päätös. Edes lapset eivät saa tavata serkkujaan. Se kertoo selvästi, miten itsepäisesti Heta ajaa omaa asiaansa eikä juurikaan ajattele muiden tunteita.

Ensikatsomalla Heta onkin tietyssä mielessä hirviö. Hän on hyvin häikäilemätön ja kohtelee julmasti aviopuolisoon ja lapsiaan. Kun tietynlaiset tunneasiat tulevat Hetan tielle, hän nostaa ne sivuun ja jatkaa elämäänsä, koska hän ei kykene osoittamaan rakkauttaan saati antamaan sitä.

On sanottu, että Wuolijoki valitsi Hetan halutessaan osoittaa, miten ahneus voi riivata ihmisen ja omaisuudesta kasvaa kahle. Kun ihminen kuolettaa rakkauden omasta elämästään, hän etsii uuden väylän tavoitella onnen tunteita. Hetan ratkaisuksi koituu raha, tilikirjat ja omaisuuden kartuttaminen. Mitä enemmän hän saa haalituksi mammonaa, sitä paremmaksi hän tuntee itsensä.

Minusta Hetan käytös on varsin ymmärrettävää. Jos ihmistä ei ole aikanaan rakastettu, kuinka hän osaisi itse rakastaa? Sen ainoan kerran kun Heta on elämässään rakastunut, hän on joutunut petetyksi, mikä on tehnyt asiat vieläkin vaikeammiksi. ”Oli mullakin syrän. Mutta se jääty… jääty sun käsissäs”, kuten Heta sanoo Lammentaustan isännälle.

Myös osa Hetan pakkomielteistä selittyy laajemman perspektiivin, yhteisön, kautta. Suvusta ja naapureista on kasvanut Hetalle taakka. Hän on lapsista keskimmäinen; tytär, joka on ollut emäntänä omassa kotitalossaan, kunnes isoveli on nainut uuden emännän. Hän on naimattomana naisena tullut raskaaksi aikana, jolloin sitä pidettiin häpeänä. Pelastaakseen kasvonsa Heta nai itseään alempiarvoisen, talon rengin, minkä vuoksi hän joutuu kaikkien osoiteltavaksi.

Miten helppoa olisikaan neuvoa Hetaa olemaan välittämättä muista, mutta sadan vuoden takaisessa Suomessa ei sooloilijoita sallittu samalla tavalla kuin nyky-yhteiskunnassa. Mitä muuta Heta voisi kuin ottaa elämän omiin käsiinsä ja rakentaa itselleen suojaavan linnakkeen, jossa hänen oma sanansa on laki?

Wuolijoen kaikissa teoksissa nousee esiin usko ihmisen tahtoon: tahdonvoimalla on mahdollista toteuttaa tai saavuttaa jotakin. Niin tekee myös Heta, joka pyrkii samaan tunteensa tahdonalaisiksi. Hinta vain on lopulta turhan kallis.

Advertisements
kommenttia
  1. Viides rooli sanoo:

    Hei Tuima, osuit naulan kantaan. Olen usein ihmetellyt juuri sitä, miksi Hetan ominaispiirteet – suoruus, sisukkuus, näyttämisen halu, omaisuuden kartuttaminen – tulkitaan hänen kohdallaan negatiivisiksi, kun samat piirteet tekisivät pitäjän joka isännästä ihailun kohteen. Toisaalta minua ilahduttaa Hetan ote elämästä: hänellä on missio, ja sen saavutettuaan hän voi rauhassa istuskella kiikkustuolissaan.

  2. Tuima sanoo:

    Olisi varmaan mukavaa saada hieman erilaisia suomalaisen naisen kuvia. Heta on onneton ihminen, joka tajuaa Akustin arvon liian myöhään. Olet kyllä oikeassa, heta on pitkälti oman ympäristönsä ja aikansa tuote. Hän on kummajainen vain, koska ahneus on liitetty naiseen. Miehelle vastaava mammonan keruu olisi ehkä katsottu paremminkin ansioksi.

  3. Viides rooli sanoo:

    Hei Mette, pysähdyin täysin kommenttiasi lukiessani. Se synnytti niin monta ajatusta, niin paljon tunteita.

    Vanhaemännän neuvo – metsään usuttaminen – on tavallaan lohduttava, toisaalta karu. Käytännössä se tarkoittaa, ettei (Niskavuoren) naisilla ole lupaa luovuttaa. Metsässä voi raivota, huutaa, parkua ja purkaa sydäntään, mutta jossakin vaiheessa on puiden suojasta tultava takaisin ja kohdattava vaikeudet. Vaan säilyypähän henki, toisin kuin hukuttautuessa.

    En tietenkään voi arvioida liittoasi enkä edes halua toimia keittiöpsykologian edustajana, mutta lyhyet virkkeesi paljastavat sinussa kestävyyden, joka ilmenee ei-hetamaisella tavalla, taipuvaisuutena. Ethän muuten olisi katkeamatta kestänyt kaikkia näitä vuosia, vai mitä? Aurinkoista kevään jatkoa sinulle. Ja voimia!

  4. Mette sanoo:

    Ymmärrän Wuolijoen naisia oikein hyvin, koska sukuni on täynnä heitä, ja olen itse samanlainen. Minun mielessäni on Wuolijoen vanha emäntä, joka sanoi miniälle (kun tämä halusi mennä järveen): Wuolijoen naiset eivät mene järveen, vaan metsään. Tämä on muistinvarainen sitaatti, mutta jotenkin sinne päin.

    Minua kosketti lauseesi

    ”Jos ihmistä ei ole aikanaan rakastettu, kuinka hän osaisi itse rakastaa? ”

    Olen naimisissa miehen kanssa, johon tuo lause sopii kuin nyrkki silmään. Mieheni on perustaltaan rakastava, verbaalinen ihminen, mutta hänen elämänsä on pelkkää tuskaa vaikean lapsuuden vuoksi. Ja minun osani on olla Wuolijoen nainen, joka taas sopii oman lapsuuteni ja elämäni kuvioihin.

    Ei järveen, vaan metsään – metsänpeittoon. Sitten taas pitämään puoliaan.

  5. Fredrika sanoo:

    Kyllä Heta on ylpeä talollisen tytär jo ennen ”häpeäänsä”. Tuo paremmuus, muiden yläpuolella oleminen, ison talon tyttäryys on hänelle pakkomiellettä lähentelevä ylpeä idea, josta hän ei eläissään pääse irti. Ja siksi hän ei näe Aukustin kehitystä, eikä koskaan opi häntä arvostamaan – jos siis A:n kiipijyyttä pitää arvostaa, sillä kyllähän Aukusti juuri nai rahaa, ja hylkää siksi Siipirikon, jota kuitenkin todennäköisesti enemmän rakasti.

    Hetan ajattelu perustuu uskoon Hetan omasta ”jalosukuisuudesta”, johon nähden Aukusti ei ole mitään, ei voi olla mitään, eikä ”oikeasti” voi tulla miksikään. Tuo on hänen mantransa. Jotta voisi, Hetan olisi nöyrryttävä ja luovuttava alkuperäisistä ihanteistaan. Sitä hän ei tee, eikä siksi myöskään kasva ihmisenä vaan hänen vanhat pakkomielteensä pitävät hänet ”Hetana helvetissäkin”.

  6. Tuima sanoo:

    Ylpeys, ahneus ja väärä sukupuoli?
    Olisiko se alkuperäinen rakkaus pehmittänyt Hetan? Edes vähän?
    Hylkääminen ja rakkaudettomuus antavat kasvupohjaa jo olemassaoleville negatiivisille luonteenpiirteille.

  7. Viides rooli sanoo:

    On kiinnostavaa, miten eri tavoin luemme ja tulkitsemme romaanihenkilöitä, heidän piirteitään, haaveitaan, aikeitaan ja tekojaan. Itse en ole kovin valmis tuomitsemaan Hetaa, enkä myöskään Aukustia.

    Kuten oikeassa elämässä, myös Niskavuoren sarjassa henkilöiden teot selittyvät pitkälti menneisyyden kautta. Ihmisissä on myös lähes aina sellaista, jota me muut emme tiedä, näe, emmekä edes vaistoa. Ja usein juuri tuo piilossa oleva selittää monia asioita.

  8. Viides rooli sanoo:

    Naisohjaajat todennäköisesti painottaisivat erilaisia asioita Niskavuoren väestä ja tarinoista kuin herrat Laine ja Kassila, joiden elokuvaversiot olen nähnyt. Laura Ruohonen ohjasi 14 vuotta sitten, 31-vuotiaana, niskavuorelaisista kuunnelmasarjan, joka herätti aikanaan vilkasta keskustelua.

    Muistikuvani sarjasta ei ole kovin ehyt, mutta sen muistan, että tulkinta teki minuun vaikutuksen. Ennen kuin Ruohonen valitsi näyttelijät, hän kuunteli satoja tunteja kuunnelmia, näytelmiä ja nauhoja löytääkseen kullekin roolihenkilölle oikeanlaisen äänen. Kaikista näyttelijöistä ei kuitenkaan ollut radion taltioimaa ääninäytettä, joten ohjaaja istui monien ällistykseksi Yleisradion katseluhuoneessa silmät kiinni ja kuunteli videoilta näyttelijöiden replikointia. Mutta lopputulos oli komea, rooleissa olivat mm. Heidi Herala, Leea Klemola, Elina Hurme, Raili Tiensuu, Leif Wager, Esko Nikkari, Heikki Nousiainen.

    Minulle on jäänyt mieleen Ruohosen kertomus siitä, miten hän näkee Niskavuoren sijaitsevan korkealla mäellä, jossa tuulee koko ajan. Siksi hän halusi tuoda kuunnelmaan ulkoilman tuntua. Tätä kirjoittaessani heräsi halu kuulla sarja uudelleen – saisikohan sitä kirjastosta? Ainakin se on näemmä myynnissä Yle Shopissa.

  9. Tuima sanoo:

    Luultavasti juuri monitahoinen tulkintamahdollisuus vahvojen tarinoiden ohella tekeekin Nskavuorista niin suosittuja näyttämöllä ja kankaalla. Tosin haluaisin nähdä jonkin aivan uuden elokuvaversion Niskavuorista, mieluiten naisohjaajalta. Sitten vain miettimä’än kuka ohjaaja, käsikirjoittaja ja ketkä näyttelijä’t mihinkin rooliin :)

  10. Fredrika sanoo:

    Tarkennan hiukan. Tottakai myönnän 2000-luvun ihmisenä, että rakkaudetta kasvaneen on vaikea rakastaa, että sitä joutuu kenties koko ikänsä opettelemaan, – ja jotkut heittävät kesken.

    Mutta Wuolijoen ajan ihmiset, 1900-luvun alkupuolella elivät sääty-yhteiskunnassa. Rakkaus oli heidän maailmassaan ylellisyys, jos se sattui kohdistumaan puolisoon niin hyvä, ellei, niin asia ohitettiin.
    Tätä samaa ajatteluahan Jotuni on kuvannut tarkasti ja paikoin myös ironisesti, novellikokoelmissaan Kun on Tunteet ja Rakkautta. Joten jos Hetaa tarkastelee oman aikansa ihmisenä, sellainen vaihtoehto, jossa häntä olisi rakastettu enemmän ja josta hän olisi kasvanut lämpimämmäksi ihmiseksi on hiukan poissuljettu – sellaista ei ollut. Ei Hetaa tai Aukustia tai heikkoa Juhania ja ylpeänyksinäistä Loviisaa tarvitse tuomita, mutta ymmärtää omaa aikaansa vasten.