Paineilla rahastusta?

Posted: helmikuu 4, 2007 in Juttuarkisto, Vastarannan kiiski
Avainsanat:, , , ,

En ole ainoa, joka on seurannut Helsingin Sanomien Läskikapina-kampanjaa ja siihen liittyviä artikkeleita kulmakarvat koholla. Onko tarkoituksena jakaa terveystietoa kaikelle kansalle vai aiheuttaa ylipainoisille lisäpaineita ja pakottaa heidät takaisin mittojen mukaiseen ruotuun median valvoessa kilojen pudotusta?

Kuten sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta (1.2. 2007) osoittaa, yhteiskunnassa vallalla oleva syyllistäminen ulottuu myös muihin ryhmiin, tupakoitsijoihin ja alkoholin käyttäjiin. Rannan puhekuplassa heittämä termi – kohtuullisuus – on kiinnostava, sillä se on veteen piirretty viiva. Kuka osaa määritellä kenenkin kohtuullisuuden?

Lihavuuden hoidon parissa yli 20 vuotta työskennellyt professori Pertti Mustajoki kertoo kirjassaan Paahtoleipäkatastrofi, miten eräs iltapäivälehden toimittaja lähestyi häntä, kun Martti Ahtisaari oli valittu presidentiksi. Toimittaja tahtoi asiantuntijan pohtivan, pystyisikö niin lihava henkilö hoitamaan täysipainoisesti presidentin tehtäviä. Kyseessä ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta, kun ylipainon oletetaan vähentävän työkykyä, jopa älykkyyttä.

Syrjiminen rodun, uskonnon tai poliittisen mielipiteen vuoksi on Suomessa kielletty, mutta lihavien ihmisten kohtelu halventavalla tavalla näyttäisi olevan sallittua. Lihavuus saattaa aiheuttaa ahdistusta myös siksi, että yhä useammin julkisessa keskustelussa nousevat esiin ne puheenvuorot, joissa korostetaan ylipainon aiheuttavan yhteiskunnalle, eritoten terveydenhuollolle, huomattavia kustannuksia.

Mutta onko eettisesti oikein perustella kansalaisten painonpudotustalkoita taloudellisilla argumenteilla? Ohittaako raha jo ihmisarvon? Entä voisivatko suomalaisten ylipaino-ongelmat liittyä lisääntyneisiin mielenterveysongelmiin tai olla heijastusta joko työelämään liittyvistä paineista ja arvaamattomuudesta tai elämän merkityksen puuttumisesta? Pitäisikö kilojen sijaan puuttua yhteiskunnan rakenteisiin?

Haastattelin mediapsykologi Anu Mustosta paino-ongelmiin liittyvistä asenteista ja ennakkoluuloista nyt jo manalle menneeseen Painonvartijat-lehteen (edit: kustantaja vaihtui). Hänen mukaansa lihavuudesta on julkisuudessa tehty negatiivinen ilmiö, jota tulee hävetä. Yhtä yksipuolisesti lihavia kohdellaan mainoksissa, joissa heidät esitetään huumorin näkökulmasta, muka hassunhauskoina yksilöinä, joita ei tarvitse ottaa vakavasti.

Mustonen ei ollut ainoa, jota lihavat syyllistävä mediavouhotus kiukutti. Myös Kuopion hiippakunnan piispa Wille Riekkinen, Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentti Marjo Kaartinen sekä laihduttajien omaelämäkerrallisia kertomuksia tutkinut folkloristi Helga Tahvanainen peräänkuuluttivat nykyistä laajempaa ja inhimillisempää näkökulmaa. Vaikka nostan nyt kissan häntää itse, kehotan lukemaan Yllätyslootaan lisäämäni jutun Armollisuuden vaikea taito. Olkoon se vastarannan kiiskin kommentti valtakunnan päälehden kampanjalle.

Lisäys klo 14.45

Median roolia ylipainoisten leimaajana pohditaan myös Moraalinen paniikki -jutussa, joka löytyy Taivaannapa-sivustoltani. Juttu on kokonaisuudessaan PDF-muodossa, ja linkki siihen sijaitsee sivun vasemmassa ylälaidassa.

Mainokset
kommenttia
  1. Mette sanoo:

    Voisiko jossakin jutussa pohtia, paljonko anorektikot tälle maalle maksavat? Tuttu oli pienellä päänoikaisukierroksella erikoisosastolla ja siellä oli kaksi anoa hoidossa. Molemmat sittemmin kuolleet, mutta ehtivät olla erikoishoidossa jokseenkin pitkään. Sen sijaan tuntemani ylipainoiset eläkeläisrouvat ovat varsin hilpeitä eivät yhtään aio heittää lusikkaa nurkkaan (saati veistä ja haarukkaa).

  2. Viides rooli sanoo:

    Hei Mette, lisääntyneet syömishäiriöt kertovat jotakin aika olennaista ajastamme ja yhteiskunnassamme vallitsevista vaatimuksista. Anoreksiasta kärsivien hoito on varmasti kallista, kuten ounastelet, mutta niin on kaikkien vaikeiden sairauksien hoito.

    En halua syyllistää anorektikkoja yksilöinä, heidän sairautensa on mielestäni oire jostakin paljon pahemmasta, henkisestä pahoinvoinnista ja ylitsepääsemättömiksi käyneistä odotuksista ja riittämättömyyden tunteesta.

  3. Viides rooli sanoo:

    On totta mitä sanot: syyllistäminen on valikoivaa. Kun kriteerinä on ulkonäkö, tulilinjalle joutuvat useimmiten lihavat. Kun tapasin juttusarjani merkeissä lihavuutta tutkineen ravitsemustieteilijä, professori Sirpa Sarlio-Lähteenkorvan, hän kertoi kuvaavan esimerkin työelämästä.

    Eräs Sarlio-Lähteenkorvan tutkimukseen osallistunut ylipainoinen nainen siirrätettiin aina yrityksen edustustilaisuuksissa takahuoneeseen työnantajan vaatimuksesta. Kun nainen sitten laihdutti radikaalisti, työnantaja alkoi pitää häntä edustavana ja liitti naisen vieraita viihdyttävien työntekijöiden joukkoon – ikään kuin kadonnut massa olisi jollakin merkillisellä tavalla muuttunut vuorovaikutustaidoiksi ja kyvyksi puhua small talkia.

    Samanlaiset lihavia syrjivät asenteet ovat vallalla terveydenhuollossa, mutta tuo mitä kerroit – hoitotoimenpiteiden kieltäminen potilailta – on suorastaan edesvastuutonta, ellei peräti rikollista.

  4. Mette sanoo:

    Minäkään en halunnut syyllistää heitä ihmisinä, vaan osoittaa, miten valikoivaa on syyllistäminen. Lihavista tehdään lainsuojattomia, vaaditaan monella suulla korkeampia sairaanhoitomaksuja, kieltäydytään hoitotoimenpiteistä (tiedän kaksi tapausta, jolloin lääkäri kieltäytyi tarpeellisesta leikkauksesta – toinen potilas halvaantui ja kuoli, toinen otti velkaa, meni yksityispuolelle ja selviytyi). Sen sijaan laihuudesta kärsiviä ei leimata samalla tavoin eikä lasketa julkisesti, paljonko he maksavat yhteiskunnalle. Tämä minua suututtaa.

    Samoin leimataan alkoholia nauttivat, mikäli he tekevät sen julkisesti keskioluella; kotonaan tai kalliissa ravintoloissa konjakilla saa vapaasti hankkia maksakirroosin ilman moitteita ja paheksumista.