Mukkelis makkelis

Posted: tammikuu 29, 2007 in Teatteri

Hyviä koomikoita kansa rakastaa. Syvien rivien ihailun on saanut tuta myös näyttelijä Harri Laurikka, jolle Tampereen Komediateatterin Ystävät myönsi viime perjantaina Komediateatterin Kannukset -palkinnon vuoden 2006 teatteriteosta.

Palkintouutisen lukeminen lennätti minut ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1984, jolloin olin katsomassa Tampereen Teatterissa Neil Hardwickin ensimmäistä teatteriohjausta Ensimmäinen näytös. (Hardwick palasi tekstiin myöhemmin ja ohjasi sen neljä vuotta sitten Helsingin kaupunginteatteriin, jossa näytelmä sai myös uuden, jokseenkin käsittämättömän nimen Saranat ja sardiinit.)

Juoni ei näin kerrottuna tunnu kovinkaan jännittävältä, sillä Michael Fraynin farssissa pääosassa on teatteriryhmä, joka harjoittelee näytelmää ja sen jälkeen esittää sen. Mutta näyttelijöiden kulissien takaiset kommellukset heidän ravatessaan edestakaisin kerroksesta toiseen ja yrittäessään epätoivon vimmalla luovia katastrofin partaalla hoippuvan esityksen läpi tekevät näytelmästä herkun.

TT:n esityksessä talon komiikan taitureiden kärki esitti arsenaaliaan, ja katsojat osoittivat suosionsa jaloillaan: esitys meni täysille katsomoille 142 kertaa. Harri Laurikan, joka kaatuili illan aikana uskomattomalla fortella ja akrobatiaa hipovilla vaikeuskertoimilla (siinä jäi Loirikin toiseksi), lisäksi verkkokalvolle on iäksi jäänyt piilolinssinsä alati hukkaava sexy pakkaus, jota Tuija Ernamo näytteli hervottomalla tavalla. Myös Esko Roineen, jonka näyttelijänlahjoja olen kehunut aiemminkin tässä blogissa, nipoista nipoin pilkunviilaaja oli lyömätön luomus.

Syy, miksi muistan kyseisen esityksen niin hyvin, ei kuitenkaan johdu sen erinomaisuudesta, vaan yllättävästä onnettomuudesta, jonka suuri osa yleisöstä luuli kuuluvan esitykseen. Kun Laurikka jälleen kerran syöksyi vauhdilla portaita alas (kollega oli sitonut hänen kengännauhansa yhteen, mikä oli osa näytelmän juonta), näyttelijä menetti tasapainonsa ja löi päänsä kulisseihin. Kaatuminen oli todella näyttävä, ja yleisö ulvoi naurusta Laurikan lopulta kopsahtaessa lattiaan. Samassa Esko Roine kysyi: ”Onko yleisön joukossa lääkäriä?” Ja taas reaktiona oli valtava naurunremakka, joka vain yltyi, kun katsojien joukosta nousi eräs mies ja vastasi: ”Minä olen!” ja juoksi nopeasti näyttämölle.

Tuntuu kuin leuhkisin todetessani, että kuuluin niihin harvoihin katsojiin, joka tajusi heti, että kaatuminen oli vahinko. Sen paljasti yksi pieni yksityiskohta: Roineen esittämän kysymyksen suunta. Hän kohdisti sen todellisille katsojille, ei näytelmän ”yleisölle”, joka oli edessämme. Mehän seurasimme näytelmää näytelmässä ikään kuin kulisseissa, näyttämön takana. Summa summarum: esitys keskeytettiin, ja jos muistan oikein, tajuntansa menettänyt näyttelijä kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan.

Kuten perjantaisesta palkinnosta voi päätellä, Laurikan ura ei katkennut Fraynin farssiin, vaan TT:n jälkeen hän siirtyi Kuopion kaupunginteatteriin, sieltä Jyväskylän kaupunginteatteriin, kunnes pari vuotta sitten hän palasi rieväkylään Komediateatterin riveihin. Itse näin Laurikan viime kesänä Ray Cooneyn farssissa Linjat kuumina, jossa hän ravasi portaita ylös ja alas ja irrotteli konkarin ottein kahden hulvattoman Jukan, Leistin ja Puotilan, rinnalla. Ja taas meitä kaikkia nauratti niin.

Mainokset
kommenttia
  1. Jussi sanoo:

    Oulun Työväennäyttämö esitti saman näytelmän viime vuonna Helena Rytin ohjauksena:

    http://www.otn.fi/index.php?p=kuvagalleria&sp=saranat

    Otn esittää joka syksy farssin, joita myös yleisö kunnioittaa jaloillaan: liput on syytä varata heti kun ne tulevat myyntiin.

  2. Viides rooli sanoo:

    Michael Fraynin farssit, kuten myös Ray Cooneyn tuotanto, ovat suomalaisissa teattereissa hyvin suosittuja, ja syystä: ne vetävät yleisöä.

    Usein sanotaan, ettei farsseissa ole mitään sisältöä, vaan ne ovat tyhjäpäille tarkoitettua pinnallista ajantäytettä. Cooneyn kohdalla se ei ihan pidä paikkaansa, hän on nimittäin valinnut näytelmiensä aiheiksi mm. biologista äitiään etsivän adoptiolapsen sekä kaksinnaimisen, jotka tosielämässä voivat olla sangen traagisiakin tilanteita.

    Pointti on siinä, että farssin mestari käsittelee niitä tietoisesti yliviritetyllä koomisella otteella, mikä ei suinkaan poista aiheiden vakavuutta. Vastuu jää tavallaan katsojalle: näkeekö hän naurunsa läpi asioiden todellisen puolen?