Sama kaupunki, eri maailma

Posted: tammikuu 4, 2007 in Sanojen mahti

Taas lainaan muiden sanoja, tällä kertaa runoilija Viljo Kajavan (1909-1998), jonka ilmaisua toinen tulenkantaja ja sanataituri, Katri Vala, luonnehti täyteläiseksi ja värikkääksi: ”Runo on nuori kaunis taistelulaulu, jossa soi veren elävä, lämmin rytmi.” Kristiina Lyytisen toimittama, runoilijan tuotantoa kiehtovalla tavalla valottava muistelmateos Aika rakastaa, aika laulaa (Otava) on kirja, jonka äärelle palaan usein, viimeksi joulunpyhinä.

Tällä kertaa jäin ihailemaan Kajavan kykyä kuvailla kotikaupunkiaan Tamperetta hätkähdyttävän erilaisista kulmista. Samalle aukeamalle mahtuu kaksi täysin erilaista maisemaa, toinen tulevaisuudenuskoa ja optimismia henkivä kuva, toinen raakuudesta, vihasta ja väkivallasta kertova dokumentti.

Kajava sanoo Tampereen runojen (1966) kirjoittamisen olleen henkisesti hyvin raskasta, koska niiden myötä lapsuuden muistikuvat sisällissodan julmuuksista palasivat. ”Vasta kirjoittaessani minä aloin nähdä ne ruumiskasat, sillä nyt oli kysymys ruumiskasoista, jotka makasivat kaduilla noin kaksi viikkoa, koska kukaan ei voinut niitä korjata. Hevosten raadot makasivat Hämeenkadulla ja kaikki oli täydellistä sekasortoa. Me pikkupojat juoksimme tämän kaiken keskellä.”

Ja ne runot. Ensimmäisenä Kajavan näky kaupungista, joka ei pysähdy kosken partaalle, vaan kehittyy myös henkisillä alueilla.

Leveäharteinen kaupunki
hengittää aamun keuhkoihinsa
ja aloittaa uuden aikakauden.

Vanhat kipsikoristellut patriisitalot
nukkuvat ikkunaverhon luomen takana;
posliiniesineillä pöly
kuin pastelliliidun tomua.

Mutta ulkopuolella kohisee tulevaisuuden kaupunki
ja sen yliopiston aivojen kotiloissa hiljainen syvyys:
valvovien ajattelevien solujen kaikuluotain värisee
tutkimattomuuksien läpi painuessaan
kun tulevaisuuden sormi jo on laskeutunut
tieteen löytöretkeilijän valtimolle.

Hänellä on käsissään kojeet
joiden ääni- ja valotuntosarvet
ojentuvat huomista kohti.

Kaupunki kohisee raskaasti ympärillä.

Ja jotta emme unohtaisi, millaisista olosuhteista Tampere on kasvanut Suomen suosituimmaksi kaupungiksi – tässä välähdys murheen ja verenvuodatuksen päivistä Viljo Kajavan sanoin.

Mustanlahden kalliolla
oli taistelu juuri tauonnut
ja me kopeloimme kaatuneitten taskuja
ja tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi:
ohuet ohimoluut hajalla hän makasi miesten keskellä.
Jonkin ullakon viimeisestä punaisesta pesäkkeestä
nakutti konekivääri ja luodit iskivät kallioon,
kun Porin rataa vartioiva sotilas huusi:
Menkää kakarat pois,
ettei tarvitse ampua lapsia, ettekö näe?

Emme me nähneet.

Vasta nyt alan nähdä.

Advertisements

Kommentointi on suljettu.