Kahden kerroksen väkeä

Posted: marraskuu 30, 2006 in Kulttuurin kentällä, Rainat

Mikä erottaa erinomaisen palvelijan muista? Ennakoimisen taito. Minä olen erinomaistakin parempi, ensiluokkainen. Ruoka on valmis ja vuode avattu juuri oikeaan aikaan. Tiedän heidän tarpeensa paremmin kuin he itse.

Repliikin lausuu rouva Wilson, Helen Mirrenin näyttelemä taloudenhoitaja, joka pitää raudanlujalla otteellaan huolen, että palvelu pelaa englantilaisessa kartanossa silloinkin, kun isäntäväki on kutsunut luokseen suuren seurueen palvelijoineen viettämään metsästysviikonloppua. Muutamaa sekuntia myöhemmin hän paljastaa täydellisyyden hinnan: ensiluokkaisella palvelijalla ei ole omaa elämää.

Katsoin yhden mielirainoistani, vastikään edesmenneen Robert Altmanin ohjaaman elokuvan Gosford Park. Vuoteen 1932 sijoittuva tarina alkaa satiirisessa hengessä, kun ero kahden kerroksen väen välillä piirretään esiin kymmenin eri tavoin. Puolivälissä genre vaihtuu, ja elokuvasta muovautuu murhanäytelmä, jota paikalle hälytetty rikoskomisario ei koskaan kykene ratkaisemaan. Minua on aina huvittanut elokuvan mainoslause: ”Tea At Four. Dinner At Eight. Murder At Midnight.

Ajankuvassaan ja miljöötaltioinnissaan Altmanin elokuva on selkeästi sukua mm. BBC:n Granada Televisionin Mennyt maailma -sarjalle (josta Tui kirjoitti oivan analyysin), mutta Gosford Park on ihmiskuvauksessaan huomattavasti julmempi. Tai ehkä kyse on vain ohjaajan halusta näyttää tekojemme motiivit – kateus, kauna, ahneus, himo, vallanhalu ja nöyryyttämisen nautinto – sellaisina kuin ne todellisuudessa näyttäytyvät.

Elokuva osoittaa, miten moninainen on ihmisten välinen nokkimisjärjestys. Herrasväen aatelisarvot määrittävät palvelijoiden aseman, mutta molemmissa kerroksissa statukseen vaikuttavat myös ikä, kokemus, kansallisuus, synnyinpaikka ja vanhempien ammatti. Kun palvelijan rooliin valmistautuva amerikkalainen näyttelijä (roolissa Ryan Phillippe) paljastaa oikean nahkansa, hän joutuu sekä yläluokan että palvelijoiden ylenkatseen kohteeksi.

Kun näin Gosford Parkin ensimmäisen kerran, minulla ei ollut aavistustakaan, millaista elokuvaa olin menossa katsomaan. Elokuvateatterista poistuessani tiesin löytäneeni rainan, jonka ääreen palaisin yhä uudelleen. Olen katsonut sen sittemmin neljä kertaa, noin kerran vuodessa, ja joka kerta löydän henkilöistä ja tarinasta jotakin uutta. Näyttelijä Claudie Blakley on kertonut Robert Altmanin tavasta kannustaa näyttelijöitä tarjoamaan jatkuvasti omia ideoita, jotta elokuvan henkilöistä tulisi mahdollisimman moniulotteisia. Ja se näkyy.

On kiinnostavaa, miten paljon Altman on nivonut tarinaan harhauttavia yksityiskohtia, jotka saavat katsojan tekemään toistuvasti vääriä johtopäätöksiä. Enkä tälläkään kertaa voi olla kehumatta taidokasta ja sävykästä näyttelijäntyötä, jota mm. Maggie Smith, Clive Owen, Kristin Scott Thomas ja Michael Gambon katsojille tarjoavat. Puhumattakaan Kelly Macdonaldista, jonka esittämä ujo palvelijatyttö päihittää lopulta nokkeluudessa Stephen Fryn hilpeästi tulkitseman rikoskomisarion.

kommenttia
  1. Anna kirjoitti:

    Kuuluu mielielokuviini! Yhdyn taidokkaiden näyttelijöiden ihailuun, mielestäni myös Helen Mirren oli erinomainen, hänellä on jotenkin sellainen ”englantilainen ilmevalikoima” loistavasti hallussa. Mirren oli aikamoisen hyvä uudessa The Queen-elokuvassa itse matriarkkana, kylmä ja kova mutta kuitenkin inhimillinen – ei niinkään ”lopulta”, siinä vaiheessa kun katsojalle esitetään selvääkin selvemmin että on kuningatarkin ihminen, vaan alusta asti Mirren hienosti väläyttelee julkisivuilmeiden hetkellisiä väistymiä, kurkistuksia syvemmälle.

  2. Viides rooli kirjoitti:

    Hei Anna, Helen Mirren on roolissaan L O I S T A V A !!! En vain viitsinyt tuossa lopussa toistaa hänen nimeään, koska olin aloittanut jutun rouva Wilsonin repliikillä.

    The Queen -elokuva kuuluu sarjaan ”Pakko nähdä!”, kunhan raina ensin ehtii Suomeen. Oletko muuten nähnyt parin vuoden takaisen —> Calendar Girls? Mirren on siinä hurmaava, kuten myös Julie Walters. Itse asiassa koko elokuvan naiskaarti!

  3. Anna kirjoitti:

    Olenpa hyvinkin, taidettiin katsoa joskus DVD:ltä. Olin vähän pettynyt itse leffaan mutta naiset olivat niiiiin ihania ja sympaattisia että se pelkästään teki elokuvasta ehdottomasti katsomisen arvoisen!

    Hassua miten osa elokuvista tulee sinne samaan aikaan kuin tänne ja osaa sitten odotellaan pidempään. Eurooppalaiset elokuvat matkaavat kyllä tänne yleensä vielä kauemmin ja huonommalla prosentilla, harmi. Onneksi on viimeisenä pelastuksena videovuokraamo mutta silloin pitää tietenkin odottaa vielä vähän lisää.

  4. Viides rooli kirjoitti:

    Joo, Calendar Girlsin tarina on ohut, joskin ihanan kannustava (pienistä unelmista voi kasvaa suuria tekoja), mutta naiset tekevät elokuvassa huikeaa työtä. DVD:llä niissä ”kulissien takaisissa tarinoissa” kerrottiin, että kuvaaja oli laittanut jotakin 1960-luvun musiikkia soimaan, kun Mirrenin piti tehdä oma kalenterikuvauksensa. Valinta osui nappiin ja näyttelijätär innostui aidosti irrottelemaan, mikä näkyy lopputuloksessa.

    On totta mitä sanot: esimerkiksi jenkkileffoista osa saadaan Suomessa ensi-iltaan jopa nopeammin kuin muualla Euroopassa, kun taas joitakin elokuvia pitää odottaa tosi kauan. Olisi nastaa tietää, millä periaatteilla elokuvien levitys toteutetaan.

  5. Tui kirjoitti:

    Menneessä maailmassa on kyse rakkaudesta, rakkaus on keskeinen ihmisiä liikuttava voima. Gosford Parkissa rakkaus on sivulauseessa ja peitettynä. Mennyttä maailmaa viimeksi katsoessani mietin paljon, miten Flyten perheen hovimestari olisi kertonut perheen tarinan. Kahden luokan rinnastustahan kartanon sisällä ei näytetty muuten kuin suhteessa Nannyyn (ei ainakaan sarjassa viettänyt joulua perheen parissa).

    Gosford Park on hyvä elokuva, jota kannattavat nimenomaan näyttelijät sekä arvoitus.

  6. Jaakko Vasankari kirjoitti:

    Gosford parkia pitääkin katsoa moniulotteisena elokuva, kuin kirjana, joka antaa kaiken anteeksi kun on päässyt viimeiselle sivulle.

    Vaikka kyseinen elokuva ei kuulu ohjaajan suosikkeihini, niin Altmanissa on vain se jokin. Siinä on se viimeine piste, joka jollain tavalla väittää, että mitään ei ole enää sanottavissa.

    Epäilisin, jos uskaltaisin, että Hänen elokuvissaan toteutuu jokin romantiikan ajan vaatimus siitä, että taiteilija vain elää yksin ja tarkkailee. Silloin pääosassa ei olekaan elokuvan näyttelijät vaan kamera. Kamera on se tuntematon, joka sattuu näkemään ne pienet, paljastavat pätkät ihmisten elämässä.

    Tämä on Ohjaajan suurin näkemys siitä Roolista.

  7. Viides rooli kirjoitti:

    Moi Tui, rakkaus liikuttaa Menneen maailman henkilöitä, totta, mutta rakkaus on painava ja hyvin monimuotoinen teema myös Gosford Parkissa. Se tosin kietoutuu muiden tunteiden ja motiivien lomaan, kunnes elokuvan lopussa rakkaus todistaa olevansa se suurin. Taloudenhoitaja tekee rikoksen, joka päästää hänen poikansa pälkähästä – myös siinä tapauksessa, että poliisi osaisi lukea todisteet oikein. Myös sisarten (rouva Wilsonin ja rouva Croftin) keskinäinen rakkaus, jota viha on vuosia varjostanut, nousee esiin koskettavalla tavalla lopullisen menetyksen myötä.

    Rakkaus värittää vahvasti elokuvan eräänlaiseksi pääpariksi nousevan Maryn ja Cliven suhdetta, mutta toteutuakseen se vaatisi toisenlaiset olosuhteet. Itse asiassa rakkaus leimaa lähes kaikkia kartanon asukkaiden ja vieraiden elämää. Toisten kohdalla se ei vain toteudu ja joidenkin kohdalla se valjastetaan hyötykäyttöön, omien tavoitteiden ja himon toteutumiseksi.

  8. Viides rooli kirjoitti:

    Jaakko, näin katsojana on vaikea sanoa täsmällisesti ohjaajien tai kuvaajien aatoksista tai näkemyksestä. Kyse on aina tulkinnasta. Mutta katsottuani Gosford Parkin useampaan kertaa olen huomannut, että Altman rakentaa välillä kuvat ”täyteen”. Ensikatsomisella huomio kiinnittyy etualalle nostettuihin henkilöihin ja tapahtumiin, mutta kuvissa tapahtuu valtavasti asioita, jotka huomaa vasta toisella tai kolmannella katsomiskerralla.

    Joka kerta säpsähdän myös palvelijoihin kohdistuvan välinpitämättömyyden voimakkuutta. Kun Lady Silvia keskustelee kartanon tulevaisuudesta Trenthamin kreivittären kanssa, Mary on heille täysin näkymätön. Se on suorastaan puistattavaa.

  9. Viides rooli kirjoitti:

    Tui, kaikki tämä on vain tulkintaa. :-)

  10. Tui kirjoitti:

    Olen nähnyt elokuvan vain kerran ja silloin päällimmäiseksi jäi kaikenlainen hyväksikäyttö rakkauden sijasta, ainoana poikkeuksena tosin talaudenhoitajatar. Pitäisi katsoa uudestaan joku kerta nyt analyysisi jälkeen