Konsertteja soppajonojen väelle?

Posted: marraskuu 27, 2006 in Kulttuurin kentällä, Musiikki

”Niiden, joita kuunnellaan, suoranainen velvollisuus ja vastuu on sanoa ja ottaa kantaa.” Mielipide on jazzmuusikko Jukka Perkon, joka muistuttaa, että hyvä taide on aina poliittista. Musiikin ja muusikon asema yhteiskunnassa on uunituoreen Sibiksen (4/2006) teemana, mutta lehden jutuissa sivutaan myös muiden taidelajien merkitystä.

Yle Radio 1:n ohjelmistopäällikkö Minna Lindgren sivaltaa tapansa mukaan korkealta ja kovaa todetessaan, miten musiikki on yhä siellä missä 1600-luvullakin: lähellä valtaa. Ja mikäpäs siinä, sopiihan muusikko Lindgrenin mielestä vallanpitäjän lemmiksi ja imagon kohottajaksi muita taiteilijoita paremmin, kiitos klassisen musiikin, joka kelpaa juhlaan kuin juhlaan tunnelmaa nostamaan.

Samoilla linjoilla liikkuu Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Vesa Sirén, joka Mari Koppisen jutussa toivoisi pohdittavan sitä, miten ja kenelle musiikkia esitetään. Taidemusiikin suomalaissäveltäjät pyrkivät Sirénin mukaan saamaan sävellyksensä esitetyiksi Finlandia-talon tai Suomen Kansallisoopperan kaltaisten areenojen yleisöille. Harva lähtee esittämään teoksiaan Pelastusarmeijan soppajonojen väelle.

Rahakysymys? Kyllä. Arvovalinta? Ehdottomasti! Allekirjoitan myös Sirénin epäilyn siitä, että haviteltu kohdeyleisö saattaa vaikuttaa itse sävellystyössä.

Sanan säilä heiluu taitavasti myös Jussi Kainulaisen jutussa, jossa hän seuraa poliitikkojen keskustelua taiteesta ja kulttuurista. Sibelius-Akatemian Kamarimusiikkisaliin kertynyt yleisö saa kuulla latteuksia, korulauseita ja häikäilemätöntä vaalityötä, kun RKP:n, SDP:n, Vihreiden, Keskustan ja Kokoomuksen naisedustajat (niin, ketäpä puoluekoirasta kulttuuri kiinnostaisi) julistavat, miten ”luovuus kuuluu kaikille”.

Kainulainen nostaa esiin yhden politiikan ydinkysymyksen ja hämmästelee, miksi ”suurin energia käytetään aina konditionaalimuotoihin, siihen, miten asioiden pitäisi olla. Kunpa joku joskus puhuisi enemmän siitä, mitä on.” (Sama ristiriita sanojen – tai ehkä pitäisi sanoa toiveiden – ja tekojen välillä näkyy jopa raivostuttavalla tavalla luovuusstrategian yhteystyöryhmän loppuraportissa. Yksitoista askelta luovaan Suomeen on kieltämättä kaunis visio, mutta vilkaisu lähimmän peruskoulun luokkahuoneisiin paljastaa totuuden: luovuuden panostamiseen eli suomeksi sanottuna taideaineisiin ei riitä resursseja, henkilökuntaa eikä materiaaleja. Repikää siitä.)

Mutta takaisin lähtöruutuun eli Sibikseen – etsikää ihmeessä tämä lehti käsiinne! Kollegan häveliäisyys (ja lain kirjain) kieltää minua siteeraamasta juttuja enempää, vaikka tosiasiassa tahtoisin kopioida läjäpäin ja kissankokoisin kirjaimin Sibiksen kirjoittajien ja haastateltavien teräviä mielipiteitä. Mikä ilo onkaan lukea julkaisua, jossa asioista uskalletaan louskuttaa suoraan ja jossa luotetaan lukijan haluun ajatella ja debatoida.

Advertisements

Kommentointi on suljettu.