Mihin katosi yhteishenki?

Posted: lokakuu 21, 2006 in Kulttuurin kentällä

Tapasin työn merkeissä ansioituneen teollisen muotoilijan, jonka ura on käynnistynyt jo 1960-luvun alussa. Hän kertoi, miten lauantaisin saunan jälkeen saatu puolikas appelsiinia oli lapsuudessa kova juttu, luksusta. Muisto on paljastava. Miten erilainen onkaan yltäkylläisessä, materiaaleja ja tavaraa pursuavassa yhteiskunnassa kasvaneiden nuorten designerien maailmankuva.

Omalla isoäidilläni oli tapana kerätä kaikki kuminauhat talteen. Itse asiassa hän kokosi kaikenlaisia tavaroita, mutta jostakin syystä nuo pahvilaatikkoon kootut kuminauhat ovat jääneet mieleeni voimakkaimmin. Myös suhtautuminen ruokaan oli isovanhempieni kodissa erilaista, mitään ei heitetty hukkaan.

Minun oli ja on yhä – monen nykyihmisen tavoin – vaikea ymmärtää, mitä sota ja sitä seurannut niukkuuden aika, jolloin kaikesta oli pulaa, on merkinnyt isoäidilleni ja muille hänen aikalaisilleen. Ruoka ei ollut ainoa huolenaihe, pulaa oli myös lääkkeistä, rakennustarvikkeista, huonekaluista, astioista, kankaista, langoista. Mutta toisin kuin tänään, ihmiset olivat (isoäitini todistuksen mukaan) toistensa tukena hädän ja ahdingon keskellä. Yhteishenki oli niin sotavuosina kuin sitä seuranneena pula-aikanakin vahva, ja asioita tehtiin talkoovoimin. Sukulaiset ja naapurit olivat tärkeitä, ja heihin luotettiin.

Tapaamani muotoilija päivitteli, miten uskomatonta on, että tuosta niukkuuden, korttiarjen ja yhteiseen hiileen puhaltamisen ajasta on vain 60 vuotta. Niin erilainen, itsekäs ja omaa etuaan ajavien kansalaisten maa on nykyajan Suomi. Olisi tietenkin erehdys haikailla mennyttä, mutta pulavuosina eläneiden kokemuksia kuunnellessasi en ole voinut välttyä ajatukselta, että taloudellisen ja teknisen kehityksen myötä olemme saattaneet menettää jotakin elintärkeää: aidon yhteishengen, jolla selviydytään ankaristakin koettelemuksista. Toivon paremmasta huomisesta.

Apropos, olen pyynnöstä osallistunut NONO-blogin kuolemansynneistä kertovaan kirjoitussarjaan. Näkemykseni vihasta löytyy täältä.

 

Mainokset
kommenttia
  1. Minä asuin suurimman osan lapsuuttani mummoni kanssa ja tunutuu, että juuri häneltä olen saanut halun osallistua yhteisölliseen toimintaan. Hänen kanssa jutellessa tuntuu, miten itsestään selvänä toisten auttamista hädän hetkellä on pidettävä. Oma sukupolveni tuntuu välillä niin kylmältä.

    Mutta niinhän se on: kun ajat pahenee, puheet paranee. Kun toisilla menee hyvin, niin muiden ahdinko kuitataan lyhyellä päivittelyllä.

    Tämän päivän sankaritekoja on kun yhden kerran yrittää edes ymmärtää alkoholistia, yrittää ymmärtää työttömyyttä tai lahjoittaa yhden rovon unicefille. Ja ne on osa cv:tä. Tomi Metsäketo voi vetää ilmaiskeikan lapsien puolesta, mutta kerjäläisille ropoja ei irtoa. ”Minä olen aina uskonut siihen, että ihminen voi nousta, jos oikeasti haluaa.”

  2. Viides rooli sanoo:

    Moi Jaakko, hyvin sanottu: ajat pahenee, puheet paranee. Minusta oli taannoin hyvin kuvaavaa se, miten ylin poliittinen johto halusi kieltää leipäjonot tarpeettomina, jotta Suomesta ei syntyisi ”vääränlainen” kuva maailmalle. Mistä muusta sellainen asenne kertoo kuin kyvyttömyydestä tunnustaa yhteiskunnan todelliset ongelmat ja ihmisten hätä?

    Tuo raha-kysymys on monimutkainen. Minusta on aivan oikein lahjoittaa ropoja hyväntekeväisyysjärjestöille. Olen aiemmin kertonut Mäyräkoiran hinnalla -kirjoituksessani, miten kehitysmaihin suuntautuneet työmatkat ovat monin tavoin sheikanneet päätäni.

    Yksi tärkeä pointti on, ettemme kaikki voi rynnätä työskentelemään kentälle, tapahtuipa se kolmannessa maailmassa tai kotikonnuillamme. Siellä tarvitaan ammattitaitoista väkeä, pelkkä halu auttaa ei riitä konkreettisten ongelmien ratkaisemisessa. Mutta me, joilla ei ole kenttävalmiutta, voimme aina auttaa rahaa lahjoittamalla tai luovuttamalla omat lahjamme rahankeräyksen hyväksi. Siksi en ole valmis tuomitsemaan Metsäketoa, kun hän heittää ilmaiskeikan lapsien puolesta. Päinvastoin, minusta se on hieno teko. Hän nimittäin voisi myös jättää sen keikan heittämättä, ja se olisi jo buuauksen paikka.

  3. Samaa mieltä Metsäkedosta. En ollut kriittinen hänen hyväntekeväisyystyöhönsä vaan hänen perusteisiinsa, miksi toiset eivät tarvitse mitään muuta apua kuin ryhdistäytymistä.

    ”Sulla on mielenterveysongelmia, ryhdistäydy jo”
    – Sananlasku, tuntematon, kuultu Kalliossa eri muodoissa.

  4. Viides rooli sanoo:

    Yleensä tuollaisia Ryhdistäydy jo! -komentoja ja neuvoja antavat ihmiset, jotka eivät ole omakohtaisesti kokeneet ja joilla ei ole lähimmäistensä joukossa ketään, joka olisi kärsinyt masennuksesta, avuttomuudesta tai köyhyydestä. Heidän on vaikea ymmärtää, miltä yhteiskunnan turvaverkoista läpi pudonneista tosiasiassa tuntuu ja miten vaikeaa elämänhallinta on silloin, kun kaikki on menetetty: omaisuus, luottotiedot, ystävät, terveys ja mieli.