Hiljaisuuden muuri

Posted: lokakuu 5, 2006 in Sanojen mahti

Minulle hiljaisuus merkitsee myönteisiä asioita. Pidän siitä, kun pääsen ylenpalttisen hölötyksen, terävien repliikkien ja huomiota vaativan melun keskeltä lähes äänettömään tilaan, omien ajatusten äärelle. Enkä nähtävästi ole ainoa, päätellen pelkästään siitä, miten hiljaisuuden retriitit ja muut mielen lepoa tarjoavat palvelumuodot ovat kasvattaneet suosiotaan.

Eilen, työmatkalla Tampereelle, hiljaisuus näyttäytyi hetken toisessa valossa, kiitos ruotsalaisen Åke Edwardsonin, jonka Kivinen purje -dekkarin (Like) olin ottanut matkalukemiseksi. Siinä komisario Erik Winter tutkii Skotlantiin jäljettömiin kadonneen miehen arvoitusta. Muun muassa. Winterin haastatellessa kadonneen miehen sukulaisia hän käy seuraavan keskustelun troolikalastuksella elantonsa ansaitsevan Erik Osvaldin ja tämän sisaren Johannan kanssa:

”Mikä merellä on pahinta?”
”Jaa…” Erik Osvald sanoi ja katsoi sisareensa. Sisar ei ollut sanonut paljon mitään viimeksi kuluneen puolen tunnin aikana. Winter tiesi kuitenkin, että Erik Osvald puhuisi myöhemmin sisarensa kanssa.
”Niin… myrskythän eivät ole pystyneet koskaan nujertamaan ihmistä”, Erik Osvald jatkoi. ”Eivätkä onnettomuudet, vahingot… ei koskaan mikään sellainen… vaan täytyy vain purra hammasta, jolloin siitä pääsee yli…”
”Hiljaisuus”, Johanna Osvald sanoi yhtäkkiä.
Hänen veljensä hätkähti. Sitten mies nyökkäsi.
”Millainen hiljaisuus?” Winter kysyi.
”Miehistön keskinäinen hiljaisuus”, Johanna Osvald sanoi. ”Vai mitä sinä sanot, Erik?”
Mies nyökkäsi jälleen mutta ei sanonut mitään. Tuntui äkkiä kuin hänestä olisi tullut osa hiljaisuutta, josta Johanna puhui. Aivan kuin hänestä olisi tullut esimerkki. Hän katsoi ylös.
”Se voi nujertaa ihmisen”, hän sanoi nyt. ”Tai… se tekee sen. Epäsopu laivalla… huono ilmapiiri. Se nujertaa nopeasti ihmisen.”

Kommentointi on suljettu.