Klassikko – ja syystä

Posted: syyskuu 29, 2006 in Teatteri

Teattereita moititaan usein siitä, että ne esittävät musikaaleja. Tai no, kuka moittii ja kuka ei. Itse nautin hyvin tehdyistä musikaaleista täydestä sydämestäni. Mutta pointti piilee juuri siinä: laadussa. Siksi nyt on ilo hehkuttaa Tampereen Teatterin versiota My Fair Ladysta. Sen nähtyäni olin kuin puulla päähän lyöty. Esitys on nimittäin yksi hauskimmista ja valloittavimmista Suomessa koskaan näkemistäni musikaaleista.

Olen kuullut monen ohjaajan sanovan, miten esityksen rakentamisessa oikea miehitys on jo puoli voittoa. Mikko Viherjuuri on totta vie onnistunut roolien jakamisessa, sillä niin riemukasta näyttelemistä ja ihailtavaa tiimityöskentelyä TT:n päänäyttämöllä tarjoillaan. Olisittepa kuulleet sen hyrinän, joka täytti yleisölämpiön väliajalla ja kaikui esityksen jälkeen teatterin käytävillä. Puhumattakaan ystävästäni, joka kertasi koko kotimatkan ajan musikaalin helmihetkiä ja kikatteli toistuvasti Tuija Ernamon tulkinnalle, sisääntuloille ja ulosmenoille.

Suurin huomio kiinnittyi aluksi tietenkin Elizaan. Ei riitä, että rooliin kiinnitetään söpö laululintu; hänen täytyy myös kasvaa uskottavalla tavalla laitakatujen rääväsuisesta kukkaistytöstä seurapiirikerman koreografiat hallitsevaksi tyylikkääksi kaunottareksi. Näkemäni Mari Posti tekee sen, vaikka kieltämättä näyttelijänlahjoja enemmän ihailin hänen taipuisaa ääntään. Millainen väri siinä onkaan!

Ja mikäs on Postin tepastellessa ja fonetiikan harjoitteita veivatessa, kun Henry Higginsinä häärii Jukka Leisti. Tamperelaisten lempipoika tietää, miten synnytetään aito sydämestä kumpuava nauru. Käsiohjelma kertoo suomennoksen olevan Ari Koskisen käsialaa (laulut: Hiski Salomaa ja Timo Koivusalo), mutta epäilen Leistin saaneen liikkumavaraa ainakin parjausten osalta. Tässä meillä on nimittäin näyttelijä, joka esittäessään Turun kesäteatterissa ärrävikaista kaveria kiroili antaumuksella turkulaisilla paikannimillä. Samaa sukua oli Don Alonso Pamplona de Exteberria, Zorro-näytelmän kuvernööri, joka kiroili Kanarian saarten nimillä. El Hierro! La Gomera! Herkullista, lennokasta ja räiskyvää on myös oppilastaan komentavan Higginsin kieli. Ja Leisti laulaa ilmeikkäästi, kuten koko Higginsin huushollin kööri.

Vaan eivätpä jää professorin varjoon roskakuski Alfred P. Doolittle ja hänen repäisevät taustajoukkonsa, jotka oitis ristin Ryhmä Rämäksi. Heikki Kinnunen (Doolittle), Tuija Ernamo ja Seppo Mäki ovat kaikki armoitettuja koomikkoja, jotka taitavat tiimityön ja hallitsevat suvereenilla otteellaan yleisön viihdyttämisen. Ernamo tekee itse asiassa kaksoisroolin, ja hän tanssahtelee Englannin kuningattarena niin poskettomalla tavalla, etten tajua, miten kollegoilla ylipäänsä pitää pokka kyseisessä kohtauksessa.

Ja yhä riittää ohjaajan hihassa valtteja. Rouva Higginsiksi Viherjuuri on valinnut Liisa Roineen, joka piirtää kahjon miehen sympaattisen äidin tarkasti ja terävästi. Taimauksen ja replikoinnin jalo taito kulkee selvästi suvussa, sillä syyskuun alussa ihastelin velipojan, Esko Roineen, lähes erehtymätöntä nyanssien tajua Mestariluokassa. Palvelijoista, joita Aku Ahjolinnan koreografia kuljettaa vauhdikkaasti kohtauksesta toiseen, nousee mainiolla tavalla esiin Arttu Ratinen. Oikeastaan ainoat, joiden roolityöt jäivät itseäni kaihertamaan, olivat Freddynä nähtävä Riku Pelo, sekä unkarilainen kieliasiantuntija Zoltan Karpathy, jota esittää Topi Salmela.

No, sankareille on harvoin kirjoitettu (varsinkaan musikaaleissa) syvällisiä repliikkejä. Heidän tehtävänsä on patsastella komean näköisinä ja kantaa neito vahvoilla käsivarsillaan turvaan. Paitsi tällä kertaa, Elizahan valitsee loppumetreillä Henryn ja tämän tohvelit. Ehkä Pelon tulkinnassa minua häiritsi eniten se, että hänen koulutettu äänensä ja tapansa laulaa ja puhua erosi niin selvästi näyttelijöiden tulkinnoista. Tuli vähän samanlainen tunne kuin Karita Mattilan laulaessa tangoja. Taitoa löytyy vaikka muille jakaa, mutta se ei vain kuulosta aidolta. Salmelan unkarilaisherra taas oli oudolla tavalla suttuinen ja puolivillainen hahmo. Se oli yllättävää, sillä samassa esityksessä Salmela pystyi vain pienin vedoin piirtämään hauskan ja ärhäkän kapakoitsijan.

Vielä on kehuttava MFL:n lavastaja Marjatta Kuivasto. Tampereen Teatterin suuri näyttämö on tosiasiassa kovin, kovin piskuinen, kun sitä vertaa esimerkiksi Helsingin, Lahden tai Turun kaupunginteattereiden lentokenttiin. Silti Kuivasto onnistuu loihtimaan upeita näyttämökuvia, suuren musikaalin tuntua. Kahteen kerrokseen rakennetussa kirjastossa riittää hämmästeltävää, ja toisessa näytöksessä paljastuva rouva Higginsin kodin valtava lasimaalaus on suoranainen silmäkarkki. Kuivasto käyttää myös teatterimagiaa ja visuaalisia yllätyksiä: matot siirtyvät kulisseihin käden koskematta ja esineet muuttavat kuin huomaamatta käyttötarkoitustaan.

Yli 50 vuotta vanha My Fair Lady on klassikko – ja syystä. Onnistuessaan Alan Jay Lernerin ja Frederick Loewen musikaali tarjoaa katsojille ihania hetkiä, melodista musiikkia, puhdistavaa naurua, lumoavan illan. En yhtään ihmettelisi, jos TT:n esityksestä tulisi monen vuoden hitti, samaan tapaan kuin Piukat paikat oli 1980-luvulla. Homma meinaan toimii.

 

Kommentointi on suljettu.