Kukaan ei ole täydellinen

Posted: syyskuu 7, 2006 in Teatteri

Lisäys 10.2.2008 klo 11.50

Kirsi Ståhlbergiin kohdistuneen valtavan kiinnostuksen vuoksi olen kirjoittanut mm. Salatut elämää -televisiosarjaa koskevan merkinnän. Se löytyy —> täältä.

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Lahden kaupunginteatterissa sukellettiin eilen gangsteriaikaan, kun Mikko Kivisen ohjaus lennätti lavalle teatterisyksyn ensimmäiset viulukotelomestaajat ja ristiinpukeutujat. Kyse on tietenkin Billy Wilderin elokuvasta Piukat paikat, jonka musikaaliversio on ennenkin toiminut teattereiden kassamagneettina, niin meillä kuin maailmallakin.

On aina riski tarttua teokseen, jonka valtaosa katsojista tuntee valkokankaalta. Ja kun kyseessä on vieläpä maailmanhistorian hauskimmaksi elokuvaksi äänestetty klassikko, jonka tähtitrion – Marilyn Monroen, Tony Curtisin ja Jack Lemmonin – karisma on kuningasluokkaa, vaikeuskertoimet hipovat pilviä. Omaa katseluani väritti myös Tampereen Teatterissa 1980-luvulla näkemäni versio, jossa Marjut Sariola, Seppo Mäki ja Tapani Perttu keikistelivät unohtumattomalla tavalla saumasukat suorassa ja korkokengät vauhdikkaasti kopisten. Täydet salit kerännyt esitys pyöri ennätykselliset 371 kertaa, lähes viisi vuotta.

Alku lupaa paljon. Lavastuksen suunnitellut Minna Välimäki hyödyntää suuren tilan näyttävästi, asemahalli muuntuu näpsäkästi kaksikerroksiseksi junaosastoksi ja hotellihuoneeksi. Erityisen kekseliäs on hiekkarannalla tapahtuva kohtaus, jonka Välimäki on rakentanut valtavalla lattialle levittäytyvällä ja näyttämön takaosassa kattoon asti nousevalla kultaisella, välkehtivällä kankaalla. Myös energinen tyttöorkesteri hallitsee tanssikuvionsa, joten tanner on avoin Joen ja Jerryn tulla ja temmeltää itsensä yleisön sydämiin.

Ärtymykseni herää, kun Joena häärivä Paavo Honkimäki alkaa jo alkumetreillä tyttöjä vikitellessään käyttäytyä uunoturhapuromaisin elkein. En pidä sen kaltaisesta yleisön kosiskelusta, jossa naurunhörähdyksiä kalastetaan heittelemällä tämänpäiväisyyksiä – varsinkin, kun tarina sijoittuu kieltolain vuosiin. Honkimäki on onnistunut suututtamaan minut jo kerran aikaisemmin, Kurt Nuotion ohjaamassa musikaalissa Leyla ja Daniel. Maahanmuuttajien elämästä, valtaväestön ennakkoluuloista ja nuoresta, rohkeasta rakkaudesta kertonut esitys meinasi tukehtua, ja menettikin jo toviksi otteensa, kun Honkimäki aloitti häikäilemättömän sooloilunsa. Toki hänen roolihenkilönsä, iljettävä tv-toimittaja, antoi mahdollisuudet revittelyyn, mutta sillä egoistisella trippailulla, jota näyttelijä Leylassa ja Danielissa harrasti, ei ole mitään tekemistä ansiokkaan näyttelijäntyön saati joukkuepelin kanssa, jota teatteri tosiasiassa on. Onneksi Piukoissa paikoissa Honkimäen Joe kaikkine sivupersoonineen pysyy suht aisoissa.

Sen sijaan Tapani Kalliomäen Bienstock on luvalla sanoen käsittämätön luomus. Käsiohjelman mukaan rooli kuuluu Jori Halttuselle, mutta hänen sairastuttuaan paikkauksen hoiti Kalliomäki, todennäköisesti pikavauhtia osaan kutsuttuna. Muuten en osaa selittää taitavan näyttelijän leväperäistä tulkintaa ja monin tavoin suttuista ja karjuvaa hahmoa.

Hämmästelinkin Mikko Kivisen lepsua ohjaajanotetta. Tai ehkä hän pitää siitä, että näyttelijät replikoivat keuhkonsa pihalle. Sen sijaan olin lähinnä surullinen, miten hän on hukannut hienon kohtauksen. Kun näyttämölle rullaa kahdeksan iäkästä miljonääriä pyörätuoleineen, mielessä välähtää Bette Midlerin legendaarinen Delores Delago -numero; pyörätuolilla suhaava rehvakas merenneito ja hänen sätkivät taustalaulajansa. Valitettavasti pappojen rullailu jää kovin aneemiseksi.

Sen sijaan ytyä, muotoja, eroottista latausta ja laulutaitoa löytyy esityksen Sugarilta. Anna Vihanto Kirsi Ståhlberg on roolissaan yksinkertaisesti namu. Mutta sokerina pohjalla on – tälläkin kertaa – Iikka Forss ja hänen uskomaton Daphnensa. Olen nähnyt Forssin aikaisemmin mm. Seitsemän veljeksen Eerona (lumoava!) sekä prinssi Hamletina, josta hän pokkasi Iivari-palkinnonkin. Ne antoivat luvan odottaa hallittua, hauskaa, sähäkkää ja terävää tulkintaa. Ja sitä myös saatiin. Toki Forsskin yltyy välillä huutamaan kuin tuomiopäivän pasuuna, mutta hänen ilmeikkyytensä, rytmitajunsa, napakka replikointinsa ja 43 numeron vaaleanpunaisissa korkokengissä tekemänsä grand jetét antavat paljon anteeksi. Sääli, ettei hänelle ollut löydetty vetreämpää tanssipartneria. Jäinkin miettimään, millainen love story olisi syntynyt, jos Jorma Helmisen sijaan miljonäärinä olisikin sambaillut tällä kertaa suht pienessä roolissa näytellyt Mikko Jurkka. Näiden herrojen kohtaamisesta olisi voinut kehkeytyä todellinen lemmen jättiläisten maraton.

Lisäys klo 13.00
Lahden kaupunginteatterin teatterisihteeri Stina Saanila korjasi oikeutetusti merkintääni. Sugarin roolin tulkitsi eilen Kirsi Ståhlberg, ja kuten yllä kirjoitin, hän teki sen todella hienosti. Se, etten hunajaisena blondina hehkuvaa näyttelijää tunnistanut, on oma mokani. Anna Vihanto nähdään samassa roolissa huomenna. Kaksoismiehityksen muut roolit selviävät Saanilan kommentista.

Mainokset
kommenttia
  1. Stina Saanila sanoo:

    Pieni korjaus arvosteluun: Sugarin roolissa 6.9. esiintyi Kirsi Ståhlberg. Musikaalin kolmessa keskeisessä roolissa on kaksoismiehitys ja Anna Vihanto nähdään Sugarina perjantaina 8.9., jolloin myös Joen (Josephine) roolissa nähdään Jussi Puhakka ja Jerrynä (Daphne) Tuukka Leppänen.

  2. Viides rooli sanoo:

    Kiitos korjauksesta, Stina. Merkintäni otsikko mallaa todistettavasti myös minuun ;-) Lupaan olla ensi kerralla tarkempi.

  3. paavo honkimäki sanoo:

    tervehdys!
    pyydän vilpittömästi anteeksi jos olen työlläni sinua henkilökohtaisesti ärsyttänyt. siinä olet oikeassa että teatteri on ryhmätyötä ja niin työni myös koen, se mitä nyt jo haudatussa l&d esityksessä hilluin ei suinkaan ollut egoilua vaan ohjaajan toivomaa kevennystä muuten raskaaseen aiheeseen, jos et siitä pitänyt, olen pahoillani. tein työtäni. mitä piukkoihin tulee niin en ollut uuno vaan spede… kaikkea hyvää sinulle kuka oletkin toivoo paavo honkimäki

  4. Viides rooli sanoo:

    Koska tätä merkintää/arviota käydään lukemassa suht usein (monet kävijät ovat laskurin mukaan Lahdesta), katson aiheelliseksi selittää, miksi en ole vastannut toiseen kommenttiin.

    Tässä bittiavaruudessa ei voi koskaan olla varma kirjoittajien henkilöllisyydestä; siksi yritin tavoittaa ja tarkistaa näyttelijä Paavo Honkimäeltä, onko hän todellakin kirjoittanut kyseisen kommentin. En kuitenkaan ole saanut minkäänlaista vastausta viesteihini. En ole halunnut poistaa kommenttia, sillä mikäli se on aito, se ansaitsee paikkansa kommenttien joukossa.

    Mitä tulee kommentissa mainittuun henkilökohtaiseen ärsyttämiseen, siitä ei ole kyse. Teatteri on ankara laji, koska sen tekijät asettautuvat kaikkien katsojien arvosteltaviksi. Se on myös vaikea laji, koska teatteri on — muiden taidelajien tavoin — makukysymys. Sama asia voi sekä miellyttää että ärsyttää. Minua esityksen maailmasta (kieltolain aikainen Chicago, jossa sen paremmin Uuno kuin Spedekään eivät tiettävästi ole eläneet) irtautuminen kiukutti.

    Niin tai näin, hyvää jatkoa sinullekin, hyvä kommentoijani, kuka todellisuudessa lienetkään.

  5. Koo sanoo:

    Hei,

    alkuperäisessä ”Some Like It Hot” -elokuvassa tietääkseni siteerattiin aikansa koomikoita, myöskin täysin irtaantuneena elokuvan esittämästä ajankuvasta. Samoin kuin Paavo teki.

    Näin olen kuullut.

    .koo