Hakusessa kaliseva andante

Posted: syyskuu 1, 2006 in Teatteri

Näin eilen Helsingin kaupunginteatterin uusimman myyntitykin, Kurt Nuotion ohjaaman Mestariluokan, joka tuo samaan tilaan, Kremlin suuriin saleihin, neljä miestä. Säveltäjät Dmitri Shostakovits ja Sergei Prokofjev on komennettu keskustelemaan oikeaoppisesta musiikista. Yöllisen neuvonpidon isäntinä toimivat kulttuuriasioista vastaava kenraalieversti Andrei Zdanov sekä ”kansojen isä” eli maailmanhistorian yksi tunnetuimmista hirmuhallitsijoista, Josif Stalin. Tapaamista värittää pelko. Tarvitaan vain väärä ilme, ajatus tai sana, ja taiteilija voi sanoa hyvästit elämälle. Stalinin juoksupojat kyllä hoitavat ripeästi mestaamisen.

David Pownallin näytelmän kerrotaan syntyneen huhusta. Matkustaessaan Moskovasta Lontooseen hänen viereensä istui lentokoneessa iäkäs englantilainen diplomaatti, joka kertoi olleensa Neuvostoliitossa vuonna 1948. Tällöin hän kuuli huhun, jonka mukaan Stalin tarjoutui antamaan Prokofjeville pianotunnin. Siitä syntyi lopulta Mestariluokka, joka sai kantaesityksensä Leicesterin Haymarket Theatressa vuonna 1983.

Esitys marssittaa näyttämölle neljä suomalaisen teatterin konkaria; sellaiseksi voidaan luonnehtia myös joukon kuopusta, Zdanovin roolin tulkitsevaa Martti Suosaloa, joka on aiemminkin esittänyt suurmiehiä niin teatterissa kuin valkokankaallakin. Prokofjevina nähdään Esko Roine ja Shostakovitsina Asko Sarkola. Stalinia näyttelee Lasse Pöysti. Ja niin käy, että taito on valttia teatterissakin. Pöysti tietää, miten leikitään kissaa ja hiirtä, ja juuri se tekee näytelmästä nautittavan.

Pöysti myös näyttelee periaatteidensa mukaan. Hän nimittäin uskoo, että näyttelijällä on käytössään kolme kanavaa: äly, tunne ja vaisto. Olennaista on, että niitä käytetään tasavertaisesti, sillä vain yhden ominaisuuden korostaminen tekee näyttelemisestä nopeasti työlästä katsottavaa. Onnistuessaan kolmen kanavan cocktail näkyy aitoutena. On hetkiä, jolloin Pöysti on – ehkei nyt sentään Stalin, mutta vanha mies, joka käy välillä ankaraa kamppailua omantuntonsa, kunnianhimonsa ja oikeassa olemisen halunsa kanssa.

Ihastuin myös Esko Roineen ikääntyneeseen Prokofjeviin. Roineen nyanssien taju on lähes erehtymätön, siltä ainakin tuntui Mestariluokkaa seuratessa. Hän tietää, että fortessa huutavan ja suurieleisesti mekastavan kenraalieverstin rinnalla pieni vaikuttaa suurelta. Jos ja kun menette esityksen katsomaan, kiinnittäkääpä huomionne Roineen äänenkäyttöön. Se taipuu, vihjaa, soi ja mitätöi. Sen sijaan Suosalon olisi syytä trimmata puhettaan. Herrat nauttivat illan aikana vodkaa venäläiseen malliin, mutta syvenevä humalakaan ei selitä Suosalon ajoittain epäselvää ulosantia. Se on sääli, koska Zdanoville on kirjoitettu ravisuttavia repliikkejä.

Tekstillisesti Mestariluokka on äärimmäisen kiehtova. Keskiöön nousee kysymys: ketä taiteilijan tulee palvella? Tai kuten Prokofjev oikeaoppista taidetta ja puolueuskollisuutta perääviltä upseereilta kysyy: ”Mistä säveltäjä tietää, milloin hän on tehnyt neuvostokansan arvoisen sävellyksen?” Enempää en paljasta, sillä tämä ei ole mikään spoileriblogi.

Mainokset
kommenttia
  1. Haavetar sanoo:

    Kiitos taas elämyksellisestä, rakentavasta ja innoittavasta!

  2. Viides rooli sanoo:

    Tämänpäiväisessä (lauantaina) Hesarissa on Kirsikka Moringin arvostelu Mestariluokasta. Hän kritisoi vahvasti esityksen komediallista sävyä, minkä arvion allekirjoitan täysin. Myös itseäni aiheen (taiteilijan alistaminen, vallanpitäjien mielivaltaisuus ja kuolemantuomiolla uhkailu) kepeä käsittelytapa hämmensi. Mutta kuten sanottu, Pöysti ja Roine tekevät hienoa työtä.