Tietäjä uhrilehdon katveessa

Posted: heinäkuu 13, 2006 in Kulttuurin kentällä, Teatteri

Sukelsin äskettäin vuosisatoja taaksepäin, aikaan, jolloin kristinusko levittäytyi Suomeen. Kolin Maunolassa, kuusikoiden keskellä, seurasin rajua ja intohimojen ryydittämää taistelua ihmisten sieluista ja maallisesta vallasta. Vastakkain olivat Korpivaaran Panu, Karjalan vaarojen mahtava tietäjä, sekä Kontojärven pappilan hengenmies Martinus Olai.

Kuten Wikipedian sivuillakin muistutetaan, kristinuskolle oli tyypillistä aina 1700-luvulle asti vainota ja kohdella väkivaltaisesti muiden uskontojen edustajia. Myös Suomessa sielunpaimenina itseään pitävillä kirkon lähettiläillä oli agendalla paikallisen muinaisuskon kitkeminen, eikä siinä tehtävässä sääliä tunnettu. Kuolema niittää satoa myös Martinus Olain saapumisen myötä.

Vaan eipä ole puhtoinen pulmunen Korpivaaran Panukaan tässä Juhani Ahon romaaniin pohjautuvassa näytelmässä, joka paitsi valottaa katsojille muinaisuskon saloja ja tapoja, myös herättää pohtimaan vallanhimoa ja oman otteen kirpoamisen pelkoa. Kari Kihlströmin näyttelemänä Panusta kasvaa varoittava esimerkki miehestä, joka on valmis ennemmin tuhoamaan jopa lähimmäisensä kuin luovuttamaan valtaistuimensa toiselle.

Juuri Kihlströmin tulkinnan ansiosta esitys ankkuroituu vahvasti nykyaikaan. Vaikka esitystä hallitsee kahden voimahahmon keskinäinen mittelö, Jorma Kairimon ohjaus nostaa esiin myös yhteisölliset ja suvaitsevaisuuteen liittyvät kysymykset. Miksi erilaisuus on niin pelottavaa? Miksi vanhat tavat on vääjäämättä tuhottava?

Panun käsiohjelmassa kirjallisuudentutkija Eija Komu huomauttaa, miten Juhani Aho koki hoitamattomat erämaat elottomina, surullisinakin. Kirjailijalle tärkeintä oli viljely, ihmisen haltuun ottama ja muokkaama maisema. Se osin selittää rivien välissä vahvana elävän viestin siitä, miten näytelmän tapahtumat koituvat lopulta Suomen kansan hyväksi.

Itse jäin kuitenkin apealle mielelle seuratessani hengenmiehen heiluntaa pyhässä lehdossa. Kuten Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo kertovat upeassa valokuvateoksessaan Puiden kansa (Hiilinielutuotanto & Kustannus Pohjoinen), kirves oli papeille tärkeä työkalu. Työmaata riitti, sillä ennen pyhiä puita oli joka kylässä, Karjalassa jopa joka talon pihapiirissä. Hiisikoivujen ja aljomäntyjen tuhoamisen myötä katosi myös suuri määrä kansanparannukseen liittyvää tietoa, kun muinaisuskon sanat, loitsut ja rohdot leimattiin paholaisen töiksi.

Vaikka katsojana asettauduinkin luusereiksi tuomittujen puolelle, on pakko kehua Martinus Olaita näytellyttä Kai Paavilaista. Hänen pappinsa uskoo aidosti olevansa oikealla asialla, kun hän julistaa Raamattuaan heristäen uudenlaista vapautta itäisten vaarojen asukkaille. Hengen palo roihuaa Paavilaisessa komeasti.

Mutta häntäkin korkeammalle esityksessä kohoaa mies, jonka osana on etsiä uusi koti. Jorma, Panu-tietäjän setä, lähtee kaiken kohun jälkeen etsimään poikansa kanssa hiljaista, hiekkarantaista poukamaa, jonka ansamaille ja koppelokankaille he vievät Väinön tiedon turvaan: ”Soiton suuren suojaan saatamme, ett’ei sotkis vieras virttä, ruotsi rikkoisi säveltä.”

Jorman roolin näytellyt Lauri Sinkkonen yllätti ainakin minut täysin. Jo hänen kalevalainen habituksensa – pitkät hiukset, tuuhea parta, vanttera olemus ja yksinkertainen rohdinasu – varasti huomion heti Sinkkosen ilmestyessä ensi kertaa maisemaan. Hän on osassaan erinomainen: vangitseva näyttelijä, jolla on vahva läsnäolo ja huoliteltu, eläytyvä artikulointi. Kolin Ukkonakin MTV3:n Suuri seikkailu -ohjelmassa kolme vuotta sitten esiintynyt Sinkkonen on ”oikealta” ammatiltaan opettaja, mutta uskokaa sanaani: tässä on konkari, jolla on näyttämöllä tarvittavaa karismaa vaikka muille jakaa.

Minusta on nastaa, että Kolilla uskalletaan luottaa laatuun. Olen aiemminkin hehkuttanut blogissani karjalaisia kulttuurintekijöitä, ja niin teen nytkin. Ilman Kolin kulttuuriprojektin projektijohtajana ja tuottajana toimivaa Elli Oinonen-Edéniä teatterin ystävät olisivat jääneet monta elämystä köyhemmiksi. Juuri hän ideoi Outokummun vanhaan kaivokseen Kairatut sydämet -musikaalin, Kuparisydän-jännitysnäytelmän ja Tulkoon myrsky -draaman. Ellin ansiosta Sibelius palasi Kolin maisemiin ja Pielisen balladi on muistuttanut autioituvasta maaseudusta. Anna-Mari Tyyrilä on kirjoittanut Kunta-lehteen ansiokkaan jutun tästä Joensuun energiapakkauksesta ja hänen ajatuksistaan. Suosittelen.

Advertisements
kommenttia
  1. marja-leena sanoo:

    Hieno kirjoitus, viides rooli! Oikein vetää minuun ja kovin haluaisin nähdä tämän näytelmän ihanassa Kolissa! Kiitos kovasti kun kijoitat näistä asioista.

  2. Viides rooli sanoo:

    Hei Marja-Leena, sieltä Kanadasta lienee vähän turhan pitkä matka reissata Kolille teatteria katsomaan. Mutta näkemisen arvoinen Kairimon dramatisoima Panu totta vieköön on. Oman säväyksen antoi tietenkin luonto. Valaistus oli kerrassaan upea, kun laskeva aurinko kultasi maiseman ja loi samalla näyttelijöille oivalliset spotit, joissa loistaa.