Nyanssit hallussa

Posted: toukokuu 17, 2006 in Kulttuurin kentällä, Teatteri

Olen kevään aikana aloittanut kielitaidon kohentamiseen tähtäävän ryhtiliikkeen, kiitos Rita Mentorin, jonka merkinnöissä kajahtaa innoittava kannustuksen torvi. Kun hän huhtikuussa kehotti aloittamaan heti mistä tahansa, marssin kirjakauppaan ja ostin itselleni äänikirjan. Englannin kielen taitoni on käytön puutteessa päässyt pikku hiljaa hapertumaan, eikä brittipopin kuunteleminen pahemmin auta.

Pidän dekkareista ja siksi päätin hankkia salapoliiseista maineikkaimman, Sherlock Holmesin, seikkailuista kertovat tarinat. Arthur Conan Doylen luoma hahmo olisi jo yksin riittänyt valinnan perusteluksi, mutta kun huomasin, että legendaarista Holmesia esittää Sir John Gielgud, kiikutin cd:n saman tien kassalle. Tohtori Watsonina on toinen Sir, hänkin brittiläisen näyttämötaiteen ja lausunnan mestareita: Ralph Richardson.

Vieraillessani viime viikolla Mediaopen kommenttilootassa äidyin kehumaan Deadwoodia ja eritoten sarjassa keskeistä roolia näyttelevää Ian McShanea. Ja kas, Rovaniemen fillarihirmu jatkoi suitsutusta ihailemalla McShanen äänenkäyttöä. Taiturimaista ja vangitsevaa on myös Gielgudin ja Richardsonin vuoropuhelu. Vaikka BBC:n tuottama kuunnelmasarja on tehty jo vuonna 1954, aika ei ole syönyt herrojen tenhoa. Tällä duolla on nyanssit hallussa.

Ääni on näyttelijän tärkein työväline. Se kavaltaa kaiken: sukupuolen, persoonallisuuden, puhekulttuurin, äidinkielen tuntemuksen, ilmaisutaidon, mielialan, teeskentelyn, väsymyksen, jopa senkin, onko edellinen ilta vierähtänyt kapakassa.

Myös mielikuva roolihenkilöstä syntyy pitkälti äänen perusteella. Jos jokin osa ei täsmää kokonaisuuden kanssa, se jää vaivaamaan. Esimerkiksi pienet, lähes huomaamattomat värähdykset äänessä saattavat paljastaa sen, että henkilö ajattelee todellisuudessa aivan muuta kuin sanoo. Tietoisesti tehtynä keino voi syventää roolihenkilöä ja tehdä tästä kiehtovan, mutta mikäli ajatuksen ja ilmaisun ristiriita johtuu keskittymisen puutteesta, yleisö pitää näyttelijää nopeasti epäuskottavana.

Suomalaisessa kulttuurissa arvostetaan matalaa ääntä, koska alitajuisesti uskomme sen viestivän puhujan vakuuttavuudesta ja varmuudesta. Nopeasti tai ainakin kohtalaisen ripeää tahtia puhuvasta ihmisestä ajatellaan helposti, että hän on pirteä ja tehokas.

Ääneen ja puheilmaisuun vaikuttavat myös kulttuuriset muutokset. Vielä 1940- ja 1950-luvun elokuvissa naiset puhuivat lähes poikkeuksetta korkealta, koska nainen haluttiin nähdä pienenä, hentona, impulsiivisena ja tyttömäisenä, jota korkea ääni kuvastaa. Oman äänensä kuuleminen ensi kertaa nauhalta on useimmille ihmisille järkytys, myös alan ammattilaisille, koska se ei vastaa sitä mielikuvaa, jonka olemme äänestämme saaneet.

Ääni vaikuttaa ihmisen tajuntaan ja mielialaan hyvin voimakkaasti, mitä emme aina muista visuaalisuutta korostavassa kulttuurissamme. Ilmeikäs ääni herkistää kuuntelemaan, sillä eläytyessään ihminen antaa tunteiden kuulua äänessään. Olipa tunnetila millainen tahansa, näyttelijäntyön on aina oltava kontrolloitua. Radioteatterin päällikkö Pekka Kyrö on joskus verrannut kuunnelmassa näyttelemistä vesivärimaalaamiseen, jossa viivat vedetään nopeasti märälle pinnalle. Aikaa pähkäilemiseen ei ole, sillä lajin luonteeseen kuuluu nopeus.

Ja keitäpä suomalaisista näyttelijöistä kuuntelen ilolla? Hyviä äänenkäyttäjiä löytyy varmasti muitakin, mutta näin äkkiseltään mieleeni tulevat Pekka Autiovuori (Knalli ja sateenvarjo!), Tuula Nyman, Hannu-Pekka Björkman, Carl-Kristian Rundman, Seela Sella, Leea Klemola, Rea Mauranen, Seppo Pääkkönen, Lasse Pöysti, Eero Saarinen ja Jukka Voutilainen.

kommenttia
  1. Tui kirjoitti:

    Ääni on hyvin tärkeää muutenkin. Pitää oikein miettiä ketkä tekevät vaikutuksen äänenvärillää ja -käytöllään. Tauno PAlo nyt ainakin, mutta muitakin on. Palaan asiaan.

  2. Viides rooli kirjoitti:

    Jotenkin arvasin, että lisäät listaan Tauno Suuren. Jään odottelemaan muita sinut äänellään ottaneita ;)

  3. Tiina kirjoitti:

    Minulla, mainittakoon taas, on spasmodinen dysfonia. Ääneni kiristyy ja kiristyy lihaksen krampatessa ja kunnes saan hoidoksi botuliinitoksiini-ruiskeet, jolloin ääneni vuotaa ja on käheä muutaman viikon.

    Kireä ääni – kuulijat ajattelevat: ”tuo jännittää/pelkää/valehtelee”
    Vuotava, käheä ääni – ajatellaan: ”Nyt se on ryypännyt/tupakoinut äänensä!”

    On hyvin mielenkiintoista havaita, miten ääneen tosiaan suhtaudutaan ja miten laajoja päätelmiä siitä tehdään. Ihan samalla tavalla kuin emme pane merkille aamuisen lehden taittoa, mutta jos sitä muutetaan, olemme epävarmoja ja ehkä jopa ärtyneitä, vaikkemme välttämättä huomaa mikä on muuttunut. Reagoimme muutokseen, säröön, poikkeamaan myös äänen kohdalla.

  4. SusuPetal kirjoitti:

    Veikko Honkanen, ehdottomasti. Kun kuuntelee Sinuhea -ylen kuunnelmaa- niin vaipuu transsiin, suosittelen, löytyy kirjastosta:) Ja sitä kuunneltavaa riittää!

  5. Viides rooli kirjoitti:

    Tiina, olen lukenut ääneesi liittyvistä ongelmista blogissasi. Ymmärrä oikein, etten millään tavalla vähättele vaivaasi sanoessani, että pidän tietynlaisista rikkeistä äänessä, koska ne tekevät äänestä autenttisen. Sen sijaan koulutettu, "oikealla" tavalla samettinen, ääni (johon usein liittyy harkittu tapa lausua sanat korostetun korrektisti), kuulostaa minusta luonnottamalta.

    Hei SusuPetal, tietenkin Veikko Honkanen! Miten kehräävä ja taipuisa ääni hänellä onkaan. Kuuntelin Sinuhesta joitakin jaksoja, kun se tuli ensi kerran radiosta joskus 1980-luvulla, mutta kokonaan en ole kuullut sitä koskaan. Hieno vinkki, kiitos.

  6. SusuPetal kirjoitti:

    Heh, tuli mieleen yksi juttu, joka liittyy ääneen ja sen synnyttämiin mielikuviin. Joskus aikanaan, kauan kauan sitten, tunsin nuoren naisen, joka sai töitä äänensä perusteella. Sattui niin, että eräs ohjaaja oli kerran tavannut tämän naisen ja naisen ääni oli jäänyt hänen mieleensä ja kun eräs produktio tuli ajankohtaiseksi, ohjaaja halusi juuri sen äänen käyttöön. Hän ei tuntenut naista sen kummemmin, mutta muisti tämän nimen, joka sattui olemaan yksi varmaan tavallisimmista naisten nimistä yhtä tavallisine sukunimineen.
    No, ohjaaja soitti numerotiedusteluun ja soitti sitten kaupungin kaikki sen nimiset naiset läpi, ajatellen, että tunnistaisi haluamansa äänen puhelimessa.
    Ystäväni vastasi, kun ohjaaja vihdoin oli listallaan tullut hänen kohdalleen.

    -Vihdoinkin! Sinä olet se ääni, jota olen etsinyt!
    -Ai, miten niin?
    -No, kun tarvitsisin tähän ja tähän juuri tuollaista seksikästä huoran ääntä.

    Ja tämä tarina on tosi ja ystäväni sai töitä(oli varmaan joku kuunnelma, en muista sen tarkemmin). Niin, hänellä oli todellakin käheä, kupliva ääni, joka synnytti tiettyjä mielikuvia:)

  7. Viides rooli kirjoitti:

    Loistava stoori, SusuPetal – joskaan en tiedä, kuinka otettu itse olisin, jos saisin kuulla kuulostavani seksikkäältä huoralta. Ääni on todella harhauttava. Kun sovin tapaamisen esimerkiksi jonkun asiantuntijan kanssa, jota en ole aiemmin tavannut, olen hämmästellyt sitä, miten suuri ero äänen perusteella syntyneen mielikuvan ja "oikean" ihmisen välillä usein onkaan.

  8. Tui kirjoitti:

    Matti Rönkä, ehdottomasti. Mikä äänen väri, upea. Muitakin on, mutta niistä myöhemmin, nyt on ajatus vain painetussa sanassa ei äänissä.