Tämä Sade

Posted: Touko 16, 2006 in Kuvataide, Sanojen mahti

”Kerran oli kaksi rakastavaista joilla oli yhtäläiset sydämet.
Yksi seurasi aina yhtä
ja toinen seurasi toista.
Sitten enkelit katsoivat alas ja sanoivat
johan on tuhlausta ja panivat heidät tajuamaan toisensa
ja heidän sydämensä sulivat yhdeksi.
Heillä ei ollut maailmalle käyttöä
joten he hyppäsivät vuolaaseen virtaan.
Tämä sydän oli alati levoton
ja ainoa paikka missä se sai vähänkään lepoa oli hiekkaranta.
Mutta rannallakin yksi sanoi
”Minä toivon ettei meitä olisi koskaan tehty yhdeksi.”
Ja välittömästi lensi toinen puolisko taivaalle
ja toinen puolisko mereen.
Mutta heidän oli ikävä toisiaan
ja kun satoi se meressä oleva puolisko sanoi
tämä on viesti minun toiselta puoliskoltani taivaassa.
Ja kun meren vesi höyrystyi ja nousi taivaalle
toinen sanoi tämä on viesti minun puoliskoltani meressä.
Enkelit olivat ymmällään.
On yksi asia jota Jumala ei voi kestää –
kärsivä sydän.
Hän tunsi miten toinen puolisko oli taivaassa ja toinen meressä.
Jumala tuumi mitä tehdä.
Niin sitten se taivaassa oleva putosi mereen
ja välittömästi molemmat muuttuivat merivedeksi.
Niistä ajoista lähtien aina kun vettä haihtuu merestä
ja kun sataa
se ei ole tavallista sadetta. Vaan sadetta joka liikuttaa
ihmisiä ja pehmentää heitä. Maalasin maalauksen jonka nimi on
Tämä Sade.”

Miten monta kertaa olenkaan palannut Yhtäläisten sydänten vertaus -tarinan äärelle. Niin romanttinen ja kuulas kuin kertomus onkin, siinä on myös jotakin hämmentävää, jokin merkillinen säie, jota en saa peratuksi esiin. Tarinan on alun perin kertonut kanadalaissyntyinen kuvataiteilija Agnes Martin (1912-2004), jonka esseistä, mietelmistä ja runoista koottu teos on yksi kirjahyllyni aarteista. Vapaan Taidekoulun julkaisusarjassa ilmestynyt Hiljaisuus taloni lattialla (1990) on ulkoasultaan perin vaatimaton, mutta sisällöltään ainutlaatuinen kirja, jossa Martin kuvaa rytmikkäin lausein ja pienin, intiimein runoin inspiraation ja taideteoksen syntyyn johtavia hetkiä. Lisäksi hän analysoi taidetta, pohtii taiteilijan kutsumusta sekä keskustelee ohjaaja Kate Horsfieldin kanssa taiteesta, kollegoista, tilasta ja ajasta.

Oman sukupolvensa yhtenä merkittävimpänä naistaiteilijana pidettyä Martinia luonnehditaan usein minimalistiksi, mutta kirjan esipuheen kirjoittanut taidemaalari Carolus Enckell torjuu määritelmän ja sanoo Martinin teosten ilmentävän ennemminkin kerroksellisuutta. Niissä voi hänen mukaansa nähdä jopa ylimaallista valoa. Tiedoksi kirjan käsiinsä etsiville, että teoskuvia opuksessa on vain kolme, pääpaino on taiteilijan teksteissä. Verkosta löytyvät kuvat eivät anna oikeutta Agnes Martinin teosten väreilevälle herkkyydelle ja värimaailmalle, mutta täältä ja täältä saa ainakin viitteellisen aavistuksen siitä, millaisista maalauksista on kyse.

Mainokset
kommenttia
  1. Haavetar sanoo:

    Kiitos, Tämä Sade oli minulle entuudesta aivan vieras.

    Hämmentävä, tosiaan. Jotenkin siinä ahdisti se levottomuus ja passiivisuuskin, se että onneaan ei tajua, kun se on… Että tarvitaan joku ulkopuolinen. Kun rakkaus on kaunein puhuessaan omaa kieltään, ilman ulkopuolista tulkkia ja toimijaa…

    *hämmennystään pohti* Haavetar

  2. Viides rooli sanoo:

    Juu, Haavetar, tässä tarinassa riittää pohdittavaa pitkäksi, pitkäksi aikaa. :)

  3. Tui sanoo:

    Pohdittavaa riittää, minusta se on hyvin hämmentävä tarina, siitä ei saa otetta, koska se jollain tavalla on odotuksenvastainen. Siis sillä tavalla, että se ei tunnu noudattavan tämän tyyppisten tarinoiden konventioita – mikä tietysti on hyvä asia. Lukija yllättyy ja joutuu miettimään uudestaan-

  4. Haavetar sanoo:

    Niin, ja mitä se ”yhtäläiset sydämet” tarkoittaa… Yhtäläisyys ei ole vain hyvästä, ei sellainen (jos) identtinen… Voivoi, minkä pähkinän heitit. ;D

  5. Tiina sanoo:

    Kyllä minä käsitän tuon tarinan viestin ihan selkeänä – onni ei löydy samuudesta, vaan se tarvitsee itsenäisyyttä ja erillisyyttä. Ratkaisu sitten on mitä on, kuten syntytarinoissa yleensäkin.

    Kiitos! Mielenkiintoinen taiteilija.