Mäyräkoiran hinnalla

Posted: Touko 15, 2006 in Vastarannan kiiski

”On väärin, että lapset kuolevat nälkään. Ja vaikka en olekaan enää tilastonikkari, karkean arvioni mukaan elämäni aikana puolet maailman lajeista kuolee sukupuuttoon. Se on evoluution mittakaavassa aika iso romahdus.” Sanat ovat filosofi Thomas Wallgrenin, jota Kimmo Jylhämö on haastatellut uusimpaan Voima-lehteen.

Paitsi motiivejaan sitoutua puoluepoliittiseen toimintaan, Wallgren pohtii jutussa myös keinoja, joilla globaalisaatiokehitystä kyettäisiin toteuttamaan nykyistä reilummin. Hänen mukaansa ympäristö- ja kehitysmaakriisi on hallitseva tapahtuma elämässämme. Se, mitä tapahtuu muualla maailmassa, vaikuttaa vääjäämättä myös meihin.

Wallgrenin aatokset palauttivat jälleen mieleeni yhden elämäni käännekohdista. Kehitysmaista puhutaan usein hyvin abstraktilla tasolla, vaikka todellisuus siellä on pitkälti samanlainen kuin omamme ja avun kohteena olevat ihmiset yhtä lailla verta, lihaa ja tunteita. Muistan vieläkin, miten kipeää, todella fyysisesti kipeää, totuuden katsominen silmästä silmään teki, kun vierailin ensi kerran maailman köyhimpiin kuuluvilla alueilla.

Olin työmatkalla Kalkutassa, keskellä saastuneen puron varteen noussutta slummia, jossa asui yli 200 000 perhettä. Ympärilläni kohosi silmänkantamattomiin pahvista, laudoista ja bambunoksista kyhättyjä asumuksia, joiden katoille oli kerätty kiviä ja puunkappaleita, kuin estämään hökkeleitä lentämästä tuulen mukana tiehensä. Ihmisillä ei ollut ruokaa, ei minkäänlaisia tarvekaluja. Useimmat omistivat vain yllään olevat vaatteensa. Sellaista köyhyyttä en ollut koskaan nähnyt.

Samalla matkalla vierailimme myös Rakkauden lähetyssisarien talossa, Äiti Teresan perustamassa yhteisössä. Koruton, kolmikerroksinen rakennuskompleksi Kalkutan keskustassa toimii sairaalana, lastenkotina, soppakeittiönä, toimistona, apteekkina, rukoushuoneena ja ensikotina naimattomille ja kodittomille, raskaana oleville nuorille naisille. Talossa ruokitaan päivittäin satoja nälkäisiä.

Siellä tapasin myös Sisar Charmainen, itseni ikäisen hurmaavan ranskalaisen nunnan, joka oli työskennellyt vapaaehtoistyöntekijänä 17-vuotiaasta asti. Hänen vastuullaan olivat uhreista puolustuskyvyttömimmät. Vanhanaikaisissa keskoskaapeissa nukkui kolme hädin tuskin kämmenen kokoista vauvaa. Ne olivat sairaalan synnytysosastolta tuotuja abortoituja lapsia, jotka olivat jääneet henkiin. Joka aamu muutama sisar kiertää kaupungin sairaalat, kaatopaikat ja roskasäiliöt, ja he ottavat talteen kuolemaan jätetyt vauvat, joista useimmat ovat tyttöjä.

Rakkauden lähetyssisarien talo oli Kalkutassa myös ainoa paikka, jossa näin kehitysvammaisia. Heitä oli kymmenittäin, kolmekin lasta samassa sängyssä. Mutta lähetyssisarien luona heistä pidettiin huolta.

Wallgrenin haastattelussa minua puhutteli eniten hänen uskonsa tavalliseen ihmiseen ja yksilön kykyyn muuttaa asioita. Hän myös muistuttaa, ettei todellinen menestyminen tarkoita kilpailussa pätemistä eikä henkilökohtaista taloudellista palkintoa, vaan se on huolenpitoa, vastuullisuutta ja väkivallattomuutta.

Minusta on aina yhtä surullista lukea yleisönosastojen ja chat-palstojen ärhentelyjä siitä, miten kehitysapumäärärahat tulisi lakkauttaa ja käyttää eurot kotimaan ongelmien ratkaisemiseen. Onhan meillä kaikenlaisia pulmia, mutta ne olisivat aidosti ratkaistavissa, jos poliittinen tahtotila olisi tarpeeksi voimakas. Kehitysmaissa kyse on elämästä ja kuolemasta. Menköön populismin puolelle, mutta niin kauan kuin meillä on varaa osteskella olutta ja viinaksia ennätysmäärin, meillä on myös varaa auttaa muita. Suomen Punaisen Ristin sivustolla selviää, mitä kaikkea kehitysmaissa saa mäyräkoiran hinnalla.

Advertisements
kommenttia
  1. Maria sanoo:

    Erinomainen kirjoitus. Kaukaiset murhenäytelmät ovat usein abstrakteja meille, joiden asiat ovat enemmän tai vähemmän hyvin. Todella hyvin verrattuna suureen osaan maailman ihmisistä.

  2. merja sanoo:

    hyvä muistutus meille kaikille.
    kurjuutta on nurkan takana ja me valitamme bensan hintaa. on hyvä välillä ravistella itsensä todellisuuteen, olla onnellinen omasta hyvinvoinnistaan ja jakaa siitä kurjuutta kärsivillekin.

  3. Viides rooli sanoo:

    Kiitos Maria ja Merja. En ole koskaan pitänyt itseäni minään megaluogan marmattajana, mutta toki minäkin lankean ajoittain taivastelemaan, miten bussit ovat taas myöhässä tai lähikaupasta ei taaskaan saanut sitä tiettyä salaatinkastiketta. Mutta aika nopeasti palaan ruotuun, sillä työkeikat köyhissä maissa ovat menneet ihoni alle, ja ymmärrys siitä, miten onnekas tosiasiassa olen, lopettaa yleensä tyhjänpäiväisen narinani.

  4. Tui sanoo:

    Jos kokee omien eurojensa katoavan kasvottomiin hyväntekeväisyyskohteisiin, kannattaa hankkia kehitysmaasta kummilapsi. Auttamalla yhtäkin tekee jo jotain.

  5. Viides rooli sanoo:

    Nimenomaan, Tui. Ei kukaan pysty yksin pelastamaan koko maailmaa, eikä tarvitsekaan, mutta jokainen meistä voi kantaa kortensa kekoon. Ja auttamalla yhtä tekee jo paljon.

  6. marja-leena sanoo:

    Voimakas viesti meille ns rikkaissa maissa asuville! Minua vain vaivaa miten vähän antamista rahoistamme todella menee nuille nälkäisille. Ja sitten se juttu että Palestiinaan ei anneta enää apua. Käyhän lukemassa erään textiili taitelijan havainnot sieltä – http://origidij.blogspot.com/2006/05/where-i-have-been.html

  7. Viides rooli sanoo:

    Hei Marja-Leena, myös kehitysyhteistyöprojekteissa on tapahtunut epäonnistumisia, mutta menestystarinoita on aivan riittämiin. Itse uskon, ja haluankin uskoa, että valtaosa antamistamme rahoista menee avuntarvitsijoiden hyväksi. Isot ja luotettavina pidetyt avustusjärjestöt, kuten Punainen Risti ja UNICEF, pyrkivät noudattamaan toiminnassaan läpinäkyvyyden periaatetta ja ne kertovat avoimesti kulurakenteestaan ja siitä, mitä kerätyille varoille on tapahtunut. Tietenkin osa avustuksista menee kuluihin, operaatioiden toteuttamiseen ja avun perille viemiseen. Minusta se on täysin ymmärrettävää.

    Kiitos tuosta linkistä, pyrin tutustumaan siihen mahdollisimman pian. Hyvää kevättä sinne Kanadaan!