Dyynien kätköissä

Posted: toukokuu 3, 2006 in Sanojen mahti

Vielä Vappuna Näsijärven pintaa peitti jää, ainakin sillä lahdella, jonka rannalla haravoimme pihaa puhtaaksi talven jäljiltä. Vain lähisaaren kärkeen oli avautunut pieni lampi, ja sen joutsenet olivat oitis vallanneet reviirikseen. Selältä puhaltava tuuli oli vielä hyinen, mutta sen mukana kiirivät jo kesää enteilevät tuoksut ja naurulokkien kirkuna.

Minä pidän vedestä, se on ehdottomasti omin elementtini. Mikään ei ole ihanampaa kuin uida lämpimän päivän päätteeksi lempeässä kesäsateessa, kun suuret pisarat rummuttavat järvenpintaa ja ympärillä avautuva maisema näyttäytyy samettisen pehmeänä, ääriviivansa menettäneenä. Lapsena vietin pitkät tovit myös laiturilla maaten, tarkkaillen lautojen välistä avautuvaa vedenalaista maailmaa: pehmeästi keinuvia kasveja, kyrmyniskaisia ahvenia, kiiltäväkylkisiä särkiä, sukkelasti vilistäviä vesikirppuja ja pohjassa hitaasti ryömiviä ötököitä, joiden nimeä en vieläkään tiedä. Ja yhä kirmaan ensimmäisten joukossa veneeseen, kun luvassa on kalareissu tai pelkkä huviajelu keskelle ulappaa.

Liekö kyse vastakohtien vetovoimasta, kun viime päivät olen nauttinut hiljaisista dyyneistä, kuumasta hiekasta, silmänkantamattomista aavikoista, savitaloista, kameleista, skorpioneista ja bubechirlinnuista. Vivi-Ann Sjögrenin neljä vuotta sitten suomeksi ilmestynyt Saharan aamut ja illat (Schildts) on matkakirjojen aatelia; rakkaudella kirjoitettu teos, joka vie lukijansa tuhannen kilometrin matkalle marokkolaiseen keitaaseen, missä korutonta elämää viettävien ihmisten vuosituhantinen viisaus lähes salpaa hengen.

Ehkä suurimman vaikutuksen minuun teki keitaan asukkaiden avoin suhtautuminen kaukaa tulleisiin vieraisiin. Kuten Sjögren kertoo, kyläläisillä oli tarkka psykologinen silmä, ja he huomasivat nopeasti ja tarkasti mielialojen muutokset. Tulijoita ei halveksittu eikä heidän itsetuntoaan yritetty lannistaa, vaikka pian kävikin ilmi, etteivät länsimaissa opitut taidot riittäneet alkuunkaan Saharassa selviytymiseen. Päinvastoin, Vivi-Annia ja hänen miestään Pacoa kohdeltiin kuin lauman pentuja: neuvottiin, opetettiin, kasvatettiin. Ja kaikki tämä kärsivällisesti ja lempeästi.

”Pohjimmiltaan oli kyse kollektiivisesta selviytymisestä. Täällä ei kukaan voinut elää yksin, ja ryhmän jokainen jäsen oli yhtä tärkeä kokonaisuudelle. Köyhiin, avuttomiin, syrjäytyneisiin ei ollut varaa. Heidät otettiin mukaan yhteisöön, heistä pidettiin huolta. Ei kamppailtu jotakin vastaan vaan jonkin puolesta. Selviytymisen puolesta. Kaikki elolliset olivat yhtä arvokkaita. Jokainen oli yksi lenkki ketjussa, eikä muulla ollut merkitystä.”

En voi kuin hämmästellä Sjögrenin taiturimaista kykyä vangita oudon maailman ilmiöt, sävyt ja yksityiskohdat. Kun hän kuvaa maiseman synnyttämiä näköharhoja tai telttakankaan läpi kantautuvia ääniä, tuntuu kuin omakin todellisuus muuttuisi ja aistit herkistyisivät tekstin edetessä. Ihailen myös kirjailijan aidosti kunnioittavaa tapaa kertoa kohtaamistaan ihmisistä. Keitaan asukkaista kasvaa ystäviä, ja kun on jäähyväisten aika, kirja on pakko laskea hetkeksi käsistä. Veden sumentamaa tekstiä kun on niin kovin hankalaa lukea.

kommenttia
  1. Tui kirjoitti:

    Sait kaipaamaan laiturille…

    Kiitos Sjögren-tekstistä! Olen pyöritellyt hänen kirjojaan käsissäni, mutta en ole lukenut, vaikka itse kirjailija on minusta kiehtova hahmo. Tässä varmasti sopivaa luettavaa kesäksi. Sait hänen kirjansa kuulostamaan todella kiinnostavalta.

  2. Maria kirjoitti:

    Ihan rakkaimpia lapsuusmuistoja minulle ovat hetket veden äärellä. Kalat, vesi, kivet, simpukat jne.

    Sjögrenin kirja kuulostaa hyvältä. Katsastan sitä kirjastosta… kiitos vinkistä.

  3. Viides rooli kirjoitti:

    Hei Tui, laiturilla on tosi mukavaa, kun katse saa levätä veden väreilevässä tai peilityynessä pinnassa ja tuuli laulaa ikisäveltään. Kohta se on taas täällä, kesä!

    Ciao Maria, eivätkö veden hiomat sileät kivet tunnukin kämmenessä hyvältä? Uskon, että pidät Sjögrenin kirjasta.

  4. Miss Foxy kirjoitti:

    harva kirja kirvoittaa kyyneleet silmiin, minua koskettavat useimmin runot, sillä ne koskettavat ainakin kahta kohtaa:

    – niin kauniisti kirjoitettu, että pelkkä sanojen kaunis järjestys liikuttaa
    – se mikä on kirjoitettu koskettaa myös sanomaltaan

    keskiviikkona tervehtii
    Miss F

  5. Viides rooli kirjoitti:

    Hei Miss Foxy, ehkä minä vain olen herkempi itkemään kuin sinä.

  6. SusuPetal kirjoitti:

    Huh, kipeästi tuntui kaipaus päästä laiturille, unohtaa aika ja vain maata. Onneksi se toteutuu kuitenkin taas pian. Ja jos sattuisi satamaan, niin ei haittaa, sateella uiminen illalla, kun sumu laskeutuu veden ylle, on taikaa.
    Ja kesälukemiseksi tuo Sjögrenin kirja.
    Sahara on kiehtova paikka, olen tosin käynyt vain sen länsireunamilla, Marokossa ollessani, mutta aavikon voiman sai tuntea myös Emiraateissa asti eräällä matkalla, jolloin myrskytuuli toi Saharan hiekkaa myös sinne asti.

  7. Viides rooli kirjoitti:

    Tsau SusuPetal, tulkitsenko oikein, että laituri on blogini kommenttilootaan kirjoittavien yhteinen nimittäjä?
    Itse en ole Saharaa kokenut, Afrikan maista olen vieraillut ainoastaan Senegalissa. Siellä sain nauttia vahvasta, makeasta minttuteestä, juomasta, jota Sjögrenkin kehuu kirjassaan.

  8. Tui kirjoitti:

    Näistä vaihtoehdoista ehdottomasti laituri. Laituriin liittyy paljon konnotaatioita. Laiturilla voi katsastaa matkailijoita, laiturilta lähteä itse matkalla, uimaan, laiturilla voi tanssia, onkia, mietiskellä, ottaa aurinkoa, lukea, rentoutua, huljutella ljalkojaan, pestä pyykkiä, keskustella, juoruilla ja nojailla olkapäähän.

  9. Viides rooli kirjoitti:

    Laituri – elämämme näyttämö! Mainitsit pyykkäämisen, mutta minulle laituri yhdistyy vahvasti juuriharjaan ja mäntysuopaan eli siis räsymattojen pesuun.

  10. SusuPetal kirjoitti:

    Elämäni laiturit -siinä olisi hyvä nimi kirjalle.

  11. Haavetar kirjoitti:

    Tuli kesäikävä! Onneksi kesä koittaa pian. : )

    JA lukuikävä. : D – Olen hankkinut Sjögrenilta ”Andalusian karkea suola” ja ”Mustaa kahvia, keksinmuruja”. (Ne matkasivat viime saarikuormassa tekemään kesää, odottamaan minua.)

  12. Anu kirjoitti:

    Minä valitsen mieluummin rantakallion kuin laiturin, ja senkin mieluummin meren kuin järven rannalta.

    Olen joskus ollut huomaavinani, että vedestä pitävät ihmiset jakautuvat järvi- ja meri-ihmisiin. Jako ei tietenkään ole mitenkään ehdoton.

  13. Viides rooli kirjoitti:

    Haavetar, Saharan maisemien jälkeen aion ehdottomasti maistaa myös Andalusian karkeaa suolaa ja perehtyä muuhun Sjögrenin tuotantoon. Jostakin syystä en ole tutustunut hänen kirjoihinsa aiemmin, mutta äskettäinen lukukokemus oli niin valloittava, että aion jatkaa kirjallista matkaa rouva S:n seurassa.

    Anu, ihanaa! Vihdoinkin joku vastarannan kiiski. Nykyinen kotini sijaitsee vain muutaman kivenheiton päässä merestä ja pidän paljon sen luonteesta, tuoksuista, vahvasta olemuksesta. Mutta olen viettänyt kaikki lapsuuskesäni järvimaisemassa, ja ehkä juuri siksi se tuntuu rakkaammalta.

  14. Anu kirjoitti:

    Eräs järvimaisemaan tykästynyt tuttuni kerran sanoi, että meressä on liikaa vettä.