Kyynelten saarelta barrikadeille

Posted: maaliskuu 23, 2006 in Kulttuurin kentällä, Parantava taide

Miten pitkän matkan voikaan tehdä puolessa tunnissa. Kun teatterisaliin puhalletaan yhteisvoimin valot takaisin, porvoolaispäiväkotien lapset ovat matkanneet Sri Lankasta Thaimaan ja Jaavan kautta Kiinaan.

Lapsia väitetään yleisöistä vaikeimmaksi, mutta kun se ottaa esityksen omakseen, eläytyvämpiä katsojia saa hakea. Se päti tänäkin aamuna, kun olin seuraamassa nukketeatterin keinoin toteutettua tarinaa köyhästä kalastajasta ja meren mahdista. Aasialaisista saduista koottu Lohikäärmeseikkailu on näyttelijä Juha Laukkasen ja teatteriteknikko Arto Ollikaisen uusin nukkenäytelmä, jonka punaisena lankana toimii Kaakkois-Aasiaa runsas vuosi sitten kohdannut tragedia, tsunamiaalto.

En voi kuin hämmästellä Laukkasen kykyä kohdata pienet katsojansa tavalla, joka sekä kunnioittaa lasta että luottaa tämän kykyyn ymmärtää omasta arjesta poikkeavia asioita, tapoja ja tapahtumia. Mikä parasta, Lohikäärmeseikkailu on aito satu, jossa taitavasti toteutetun ääni- ja valomaailman lisäksi käytetään hyväksi myös katsojien mielikuvitusta. Kangaskaistaleesta, kahdesta sulasta ja paperipalasta kasvaa äkkiä sanansaattaja, meren yli kirjettä kuljettava lintu, joka perille päästyään varoittaa suuresta vaarasta. Ja voi sitä jännitystä, kun esiin ilmestyy kiinalainen lohikäärme, jonka silmät palavat kuin kekäleet.

Kun kyynelten saarelta alkanut tarina päättyy (onnellisesti, kuten hyvät sadut aina), Laukkanen kiittää yleisöään thaimaalaisittain, kämmenet yhdessä ja kevyesti kumartaen. Katsomossa syntyy välittömästi aaltoliikettä, kun lapset toistavat suorastaan liikuttavan keskittyneesti sadun aikana opitun tervehdyksen. Asennekasvatusta? Kyllä vain, ja mitä hurmaavimmalla tavalla.

Ja nyt pääsen jälleen lempiaiheeseeni, taiteen merkitykseen. Miten on mahdollista, että itseään sivistysvaltioksi kutsuvassa Suomessa ei vieläkään ymmärretä lasten ja nuorten taideopetuksen merkitystä, vaan lasten kulttuurikasvatukseen suunnattuja määrärahoja yhä vain höylätään ja koulujen taideaineita supistetaan?

Voiko syynä todellakin olla tietämättömyys, kuten hämeenlinnalaisen Miniteatterin toiminnanjohtaja Marja Myllyniemi on joskus arvellut. Valtaosa julkishallinnossa toimivista poliittisista päätöksentekijöistä on yli 40-vuotiaita, eikä heillä ole minkäänlaista suhdetta saati omakohtaista kokemusta taidekasvatuksesta.

Onneksi taidealojen opiskelijat ovat saaneet tilanteesta tarpeekseen ja järjestävät yhteisvoimin ensi keskiviikkona mielenosoituksen peruskoulujen taideopetuksen puolesta. ”Ilmassa on positiivista kutinaa”, vahvistaa Essi Hirvonen, Sibelius-Akatemian musiikkikasvattajien ainejärjestö Maineen puheenjohtaja, ja kannustaa liittymään joukkoon. Olisiko kenelläkään hyviä ehdotuksia banderollien teksteiksi? Tavataan eduskuntatalon edustalla 29.3. klo 16.

Lisäys klo 15.45
Taideaineiden opiskelijat keräävät parhaillaan nimiä adressiin, jolla vastustetaan koulujen taideopetukseen kohdistuvia leikkauksia sekä pyritään herättämään julkista keskustelua taidekasvatuksen asemasta. Adressi luovutetaan myöhemmin opetusministeriölle, opetushallitukselle sekä eduskunnalle.

kommenttia
  1. Haavetar kirjoitti:

    Painavaa asiaa, kiitos!

    [Ja ihan pieni ps. En pääse räpelöimään blogiani – blogger temppuilee… Aaarghauts. ;)]

  2. Anu kirjoitti:

    Minä en käsitä sitä, miten tässä maassa voidaan tehdä tietoyhteiskuntastrategioita sun muita tulevaisuuteen suuntautuvia suunnitelmia ymmärtämättä, että sisällöllä on vähintään yhtä paljon merkitystä kuin tekniikalla, joka mandollistaa sen välittämisen.

    (Hyvänä esimerkkinä digitelevisio, jota mainostetaan näin-pistät-töpselin-kiinni-telkkariin-tyylisesti hyvin tekniikkavetoisesti sen sijaan että painotettaisiin, millaista sisältöä sen avulla on mahdolista vastaanottaa – ja sitten ihmetellään, mikseivät ihmiset kiinnostu koko asiasta ja osta digibokseja siinä aikataulussa kuin on suunniteltu.)

    Taidekasvatuksen mahdollistamilla eväillä on paitsi helpompi ymmärtää ja jäsentää itseään ja maailmaa tai oppia medialukutaitoa, myös mahdollista tehdä bisnestä (jopa isoilla rahasummilla).

    Itse olen lähiaikoina pohtinut sitä, kuinka huonoihin kantimiin musiikin teorian ja historian oppimiseni ovat jääneet, kun musiikki ja kuvaamataito olivat minun kouluaikoinani toisensa poissulkevia aineita (ihan niinkuin laulusta kiinnostumaton ei voisi kiinnostua musiikista ja päinvastoin – ne jotka eivät halunneet piirtää, jäivät paitsi kuvataiteiden historiasta). Voisinkin kirjoittaa tästä lähiaikoina lisää omaan blogiini…

  3. Viides rooli kirjoitti:

    Haavetar, ehtiihän ne virheet korjata myöhemminkin ;)

    Anu, erinomainen pointti. Minua raivostuttaa, miten päättäjät jatkuvasti puhuvat Suomen asemasta suunnannäyttäjänä, kun kriteerinä on tietotekniikan dynaaminen käyttöönotto. Tietoyhteiskunta ei ole arvo sinänsä. Ennemmin se on eräänlainen tie, jonka kautta on mahdollista luoda sisältöä ja parantaa ihmisten elämänlaatua. Tärkeintä olisikin keskustella siitä, millaisia arvoja tietoyhteiskunnassa halutaan edistää.

    Tui, olet oikeassa. Taidekasvatuksen ongelma, kuten myös taiteen yleensäkin, on juuri tuo ”tuottamattomuus”. On jotenkin turhauttavaa, että kaikki tässä maailmassa pitäisi todistaa arvokkaaksi euroilla. Ongelmallista on Stakesin tutkija Marjatta Bardyn mukaan myös se, että taide ja taideaineet nähdään Suomessa yhä elitistisinä tai erillisinä harrastuksina eikä suinkaan ihmisten jokapäiväiseen arkeen kuuluvana ilmiönä.

  4. Tui kirjoitti:

    Muistan myös tuon valinnan musiikki tai kuvaamataito. Valitsin musiikin ja vasta viimeisenä vuotena, en muista miksi sain lisäksi ottaa kuvaamataidon. Taidehistoria oli jo käsitelty enkä kyllä saanut tunneista enää mitään irti.

    Taidekasvatus on tärkeää, mutta luulen että sen ”tuottamattomuus” hämää. Ei oivalleta miten tärkeää taide on lasten kyvylle oppia tunteiden käsittelyä.

  5. Anu kirjoitti:

    Taide ei muuten edes ole tuottamatonta, kunhan asiaa vain katsotaan hieman laajemmalla skaalalla. Viihde- ja musiikkiteollisuus, teollinen muotoilu, design, muoti, mainonta ja markkinointi jne. – kaikilla noilla aloilla tarvitaan eri tavoin ”taiteellisesti” lahjakkaita ihmisiä. Ja ne ovat myös aloja, joilla länsimaiset ihmiset voivat työllistää itsensä, kun perinteiset teollisuuden ja vastaavien alojen työpaikat siirtyvät halvempiin maihin. Suomi ei tällä hetkellä ole kovin kilpailukykyinen noissa, mikä johtunee juuri siitä, ettei luovaa työtä ja sisällön tuottamista juuri arvosteta.

    Ja kokonaan oma alueensa ovat nuo mainitsemanne taiteeseen ja laajemmin yhteiskuntaan liittyvät arvot, ne joita ei voida mitata rahassa. Ne ovat aivan yhtä merkittäviä.

  6. Viides rooli kirjoitti:

    Anu, olet oikeassa. Työelämässä on tapahtumassa valtava murros, ja mainitsemasi alat ovat juuri niitä, jotka voisivat tarjota tulevaisuudessa työpaikkoja. Minusta on outoa, ettei Suomessa ole ymmärretty aidosti panostaa sisällöntuotantoon. Puhetta toki on riittänyt.

    Nyt nostetaan kovalla hälyllä esiin musiikintekijöitä, mutta miten jäljessä olemmekaan Ruotsista, puhumattakaan Iso-Britanniasta, jossa musiikki on yksi suurimmista teollisuudenaloista. Paradoksaalista on se, miten tulevaisuuden tekijöiden oletetaan ja/tai vaaditaan olevan monien alueiden osaajia, mutta luovuutta ja innovatiivisuutta kehittävien taideaineiden opetus on perusopetuksessa lapsipuolen asemassa, valinnaisten aineiden varassa.

    Niistä taideaineiden ”näkymättömistä” vaikutuksista pitäisi nähtävästi huutaa suoraa kurkkua, jotta päätöksentekijät ymmärtäisivät, miten merkittävästä asiasta on kyse. Uumajan yliopistossa julkaistu Benson Koonlanin väitöstutkimus osoittaa, että kulttuurikokemuksilla ja taiteella on ihmisen fyysistä ja psyykkistä terveyttä edistävä vaikutus. Huomionarvoista tutkimuksessa on se, että siinä hyödynnettiin kolmen aiemmin tehdyn tutkimuksen aineistoa, jolloin osan tutkimukseen osallistuneiden 25 000 henkilön elämänkaaresta ja kokemuksista pystyttiin kartoittamaan jopa 30 vuoden ajalta. Se, että ihmiset pysyisivät terveempinä taideaineiden avulla, on myös suuri työpoliittinen kysymys. Kannattaa muistaa, että Suomessa mielenterveydenhäiriöt ovat tällä hetkellä suurin työkyvyttömyyden aiheuttaja.

  7. Viides rooli kirjoitti:

    Luin juuri saman uutisen teksti-tv:n sivuilta, enkä ollut uskoa silmiäni. Nyt on sitten lapsellakin hinta – ja oiva tapa syyllistää sairaan lapsen vanhemmat. Ihanko oikeasti kaikki pitää laskea euroissa?

  8. Haavetar kirjoitti:

    Taideaineiden tähdellisyydelle pitäisi pystyä laskemaan arvo, euroissa. (Kuten Riihimäelle on laskettu ”ongelmattoman” lapsen hinta kunnalle…) On se kumma, että millainen voima rahalla on – ja jos jokin/joku ei kilahda välittömästi kassassa, niin muuta arvoa ja/tai sitä hetkeä pitemmäs ei nähdä. *rönsyillen puhisi* (Riihimäen laskuopista vielä – hyvä, jos hinta näkyy välittämisen lisääntymisenä, mutta että on pitänyt oikein laskea, jotta…)

  9. Haavetar kirjoitti:

    Mielestäni ei pitäisi. :/ Minusta lapsella ei voi olla hintaa. Kyllä lapsista huolehtimisen pitäisi tapahtua muista syistä kuin siitä, että se on taloudellisesti kannattavaa.

    Samaten taideaineitten opetusmäärien ja yleisemminkin taiteen merkityksen kohdalla – ei niitä pitäisi rahassa mitata. On vain niin, että jos sille läiskäistäisiin joku hintalappu ja luvattaisiin tietyn_eurosummainen_ tuotto, niin niitä tunteja alkaisi kummasti lukujärjestyksiin ropisemaan…

  10. Tui kirjoitti:

    Suomessa musiikkiopistot ynnä muut etsivät lahjakkuuksia klassiselle puolelle, Ruotsissa taas musiikkikasvatuksessa korostetaan itseilmaisua, jokaisella on oikeus toteuttaa omia vahvuuksiaan. Näin minulle on asiaa analysoitu. Siksi Ruotsissa varmaan kevyen musiikin saralla on tapahtunut paljon enemmän kuinSuomessa, siellä myös kevyttä musiikkia on arvostettu. Suomessa taas on runsaasti klassisen musiikin taitajia.

  11. Viides rooli kirjoitti:

    Tui, täsmennyksesi on tarpeen. Kommentissani viittasin nimenomaan kevyen musiikin (tämä termi on tosiasiassa hirveä) vientiin kohdistuneisiin panostuksiin. Klassinen musiikki saa Suomessa arvostusta, koulutuskanavat ovat monet ja tehokkaat, ja sitä myös tukevat taloudellisesti niin kunnat, valtio kuin yksityinenkin sektori.

    Anu ja Haavetar, kun asioita mitataan rahassa, on vaarana, että vain siitä tulee ainoa hyväksyttävä mittari. Taide on tärkeä ihmisenä kasvamisen näkökulmasta, sillä on oma itseisarvonsa. Mutta nykyisessä taloudellisia arvoja korostavassa ajattelussa asiat, joiden merkitystä ei kyetä mittaamaan rahassa, muuttuvat tavallaan näkymättömiksi. Mikä pahinta, näkymättömyys merkitsee monille samaa kuin tarpeettomuus. Ja siitähän esimerkiksi taiteen ja taideaineiden opetuksen kohdalla ei missään nimessä ole kyse.

  12. Anu kirjoitti:

    Kyllä taideaineiden opetusmääriä ja taiteen merkitystä minusta voidaan mitata myös rahassa – ja pitäisikin. Jos halutaan, että taideaineet ja taide ovat jokapäiväistä elämää eivätkä jotain elitististä sen yläpuolella, niitä on voitava arvioida samalla tavoin kuin muitakin kouluaineita. (Harvemmin kukaan kritisoi esimerkiksi matematiikan opetusmäärien mittaamista rahassa samalla tavoin kuin taideaineiden.)

    Rahan kieli on kuitenkin tällä hetkellä se, jolla maailmaa pyöritetään. Ja kuten tuolla aiemmin sanoin, taiteellisen luovuuden sovellutuksissa pyörivät maailmalla isot rahat ja niissä ovat tulevaisuuden työpaikat täälläkin. Ne jos mitkä ovat rahalla mitattavia asioita, ja minusta on aika kummallista, ettei niitä tunnu kukaan – varsinkaan päättäjät – huomaavan. Se on oikeastaan aika lyhytnäköistä.

  13. Haavetar kirjoitti:

    Täsmennän vielä – olen allerginen rahadiskursseille tällaisissa yhteyksissä. Kyse kun on arvoista ja niiden määrittäminen rahassa on jotenkin… vastenmielistä. Miten voi muuten mitata esim. julkisessa tilassa olevan taideteoksen _merkittävyyden_ sen kokijoille. *hyppelehtii puuron ympärillä*

  14. Viides rooli kirjoitti:

    Jyväskylän yliopiston kulttuuripolitiikan laitoksen nettisivustolla on erinomainen, lukemisen arvoinen artikkeli, jossa kulttuuriteollisuudesta kolme vuotta sitten väitellyt Raija-Leena Loisa kartoittaa taiteen ja markkinoiden monimutkaista suhdetta. Artikkeli löytyy täältä
    http://www.jyu.fi/ytk/laitokset/yfi/oppiaineet/kup/tekstit/artikkelit/kulttuuriteollisuuden

    Loisa lainaa muun muassa Dietmar Pieperiä, jonka mukaan ”taideteos on vasta sitten taideteos, kun löytyy ostajia, jotka maksavat siitä rahaa”. Onko kyse kärjistämisestä, sen päättäköön kukin tykönään, mutta taiteen arvioiminen rahassa johtaa pahimmillaan juuri tähän: se, mikä ei myy, on arvotonta. Tämä logiikka puolestaan johtaa nopeasti siihen, ettei valtavirrasta poikkeaville taiteentekijöille löydy taloudellista, eikä pian henkistäkään, tukea.

  15. Anu kirjoitti:

    Minusta olisi hyvä pystyä sovittamaan rahadiskurssi jotenkin yhteen arvojen kanssa niin, että kummastakin voitaisiin puhua samaan aikaan. Jos ne eriytetään kauaksi toisistaan, voi käydä juuri niin kuin Viides rooli tuossa ylempänä sanoo – jommasta kummasta tulee ainoa hyväksyttävä mittari. Silloin se on todennäköisesti raha, koska sillä on enemmän valtaa nykypäivän maailmassa.

    Taidekasvatuksessa – ja taiteessa yleensä – on kuitenkin kyse molemmista, sekä rahallisesta arvosta että henkisistä, hankalammin mitattavista arvoista. Ensimmäistä ei kannata kokonaan torjua, sillä sillä voidaan perustella valintoja ja sitä kautta saavuttaa myös vaikeammin tavoitettavia asioita.

    Tarkoitan tällä siis sitä, että jos taidekasvatuksen rahallinen arvo pystytään perustelemaan ja sitä kautta raivaamaan sille enemmän tilaa, se antaa samalla laajemman mahdollisuuden etsiä ja osoittaa myös muita merkityksiä, jotka yksinään eivät ehkä heti vakuuta päättäjiä.

  16. Haavetar kirjoitti:

    Anu,

    Niin, kommenttini ja allergiani olivat tunnepitoisia. Onhan se rahasta puhuminen taiteen yhteydessä realistista ja ne hintalaput voivat todellakin edistää – ei myyntiä, vaan sitä itse tarkoitusta eli taiteen (ml. taideaineiden opetuksen) arvostusta. Mutta mutta. Siltikin toivoisin, että kaikista ei tehtäisi rahakysymyksiä. Ne mittaamisen välineet kun eivät kuitenkaan kerro koko totuutta. (- Sama se on tutkimusmaailmassa merkittävyyden ja tehokkuuden arvioinnissa. Ns. kovat mittarit ovat osa tätä päivää ja joudun toimimaan ja elämään sen asian kanssa, mutta en todellakaan _pidä_ siitä.)