Luonnon mystinen voima

Posted: maaliskuu 16, 2006 in Kulttuurin kentällä

Auringonvalossa kylpevä maisema on henkeäsalpaavan kaunis: silmänkantamattomiin viettäviä viljapeltoja, kapeita kyläteitä, komeita maalaistaloja, laiduntavia lehmiä, kimmeltävä Mahnalanselkä lahtineen.

Frans Emil Sillanpään teoksissaan tarkoin piirtämä näky tuo mieleen vanhat kotimaiset elokuvat. Eikä ihme, löysihän Nyrki Tapiovaara Hämeenkyröstä Vormiston torpan kuvatessaan Alman ja Paavon kohtaamisen Miehen tiessä kesällä 1939. Samoissa maisemissa kulki Roland af Hällström kuusitoista vuotta myöhemmin filmatessaan Sillanpään esikoisromaaniin pohjautuvan elokuvan Poika eli kesäänsä.

Sillanpää ei ole paikkakunnan ainoa meriittiä niittänyt suurmies. Nobelin palkinnon poimineen Taatan lisäksi Hämeenkyröstä ovat nousseet parrasvaloihin myös Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, Arvo Poika Tuominen, Aarne Orjatsalo ja nyttemmin Osmo Rauhala. Paikkakunta on houkutellut myös kuuluja vieraita. Väinö Linna viljeli 50-luvun lopulla Käkisaaren tilan maita. Kun kirjailija saapui ostamaan tilaa, hän tarinan mukaan piti aluksi hintaa liian kovana, mutta ihailtuaan tovin maisemaa tokaisi sitten: ”Minä maksan sen liikamiljoonan tästä postikortista”.

Hämeenkyrö on kummitellut viime aikoina mielessäni usein, kiitos kirjailija Panu Rajalan, joka on ansiokkaasti nostanut blogissaan esiin kotiseutunsa ympäristökiistaa. Alueelle ollaan rakentamassa kovaa vauhtia jätteenpolttolaitosta ja tuhkan kaatopaikkaa. Kyseisiä seutuja pariinkin kertaan patikoineena en voi kuin äimistellä kunnan päättäjien kyvyttömyyttä nähdä alueen kulttuurillisia arvoja.

Haluni nostaa Hämeenkyrön ympäristökysymys framille sai äskettäin lisäpotkua Kirja-addiktin blogista, jossa Anu esitteli katutaiteesta hankkimiaan kirjojaan ja käynnisti samalla kiinnostavan keskustelun ympäristöämme hallitsevan kuva- ja mainosmaailman kirjoitetuista ja kirjoittamattomista säännöistä. Jäin pohtimaan erityisesti Minhin esittämää kommenttia, miten kaupunkien katutaiteessa tulisi ottaa kantaa vain kaupunkien, ei maaseudun, asioihin.

Näinkö etäisenä maaseutu nykyään todella koetaan? Kysehän on kokonaisuudesta, meidän kaikkien elämästä. Jos maaseutu voi huonosti, se heijastuu vääjäämättä myös kaupunkilaisten arkeen.

Pitkäaikaisen niittämisen ja laidunnan tuloksena syntyneiden perinnemaisemien lumo ei perustu vain kauneuteen ja menneisyydestä kumpuavaan nostalgiaan. Päinvastoin, niissä sykkii vahva preesens, elämän kuhina: lukuisia uhanalaisia lintuja, nisäkkäitä, kovakuoriaisia, perhosia, pistiäisiä, kasveja ja useita kymmeniä sieniä. Tämä kulttuuriperintö – ja samalla luontomme monimuotoisuus – uhkaa hävitä, jos emme pidä luonnosta huolta. Pihat, ojien pientareet, peltojen reunat ja metsäsaarekkeet ovat usein viimeinen turva umpeutuvien ketojen kasveille ja eläimille. Siksi ne ovat tärkeitä suojelukohteita.

Advertisements
kommenttia
  1. Tui sanoo:

    No ei todellakaan voi kuin ihmetellä Hämeenkyrön päättäjiä. Muistan joskus nuorena tyttöni ajaessani ensimmäisen kerran Hämeenkyrön halki ihastuneeni vilpittömästi paikan kauneuteen. Hämeenkyrö on jäänyt mieleeni jollain tavalla Suomen kauneimpana paikkana.

    Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että maaseudun hyvinvointi on myös kaupunkien etu. ELävä maaseutu ei pukkaa liikaporukkaansa kaupunkiin. Myös maaseutu tarvitsee asukkaansa.

  2. Viides rooli sanoo:

    Ymmärrän, että päättäjät yrittävät Hämeenkyrössäkin keksiä keinoja, joilla taata työllisyyttä ja sitä kautta euroja kunnan kassaan tulevaisuudessakin, mutta nyt tuntuu kuin päätös uudesta jätteenpolttolaitoksesta olisi tehty rajusti hätiköiden. Sen paljastaa myös Pirkanmaan ympäristökeskuksen lausunto:
    http://www.environment.fi/download.asp?contentid=41565&lan=fi

    Perinnemaiseman pelastusoperaatio on käynnissä myös Keuruun Jukojärvellä, jossa Kristina Tapissier-Määttänen kamppailee isänsä, runoilija Einari Vuorelan, kirjailijakodin säilyttämisen puolesta. Ranskassa pitkään asunut tytär on hämmästynyt suomalaisten päättäjien haluttomuudesta panostaa kulttuurisesti arvokkaisiin kohteisiin. Hänen mukaansa ranskalaiset arvostavat kulttuurista perintöään ja siihen panostetaan myös taloudellisesti, koska kulttuurimatkailu nähdään erityisesti pienten paikkakuntien selviytymiskeinona. Lisätietoa Vuorelasta saa täältä:
    http://www.keuruu.fi/matkailu/vuorela/kirjailija/ikkuna.html

  3. tienpäällä sanoo:

    KIITOS TÄSTÄ! Maaseutu on todellakin preesens, eikä sitä voi koskaan kehua tai puolustaa liikaa.

  4. Viides rooli sanoo:

    Kiitos itsellesi, tienpäällä, ja mukavaa nähdä sinua täällä. Vaikka olenkin kaupungissa syntynyt ja varttunut, osaan arvostaa maaseudun lumoa, väkeä ja voimaa. Olin vastikään Joensuussa tutustumassa Pohjois-Karjalan elävöittämis- ja kulttuuriprojekteihin, enkä voi kuin nostaa hattua kaikille tapaamilleni ihmisille, jotka uutterasti kamppailevat alueensa puolesta.

    Yksi (pää)kaupungissa asumisen harhoista on se, että sitä nopeasti alkaa luulla muidenkin nauttivan yhtä hyvistä, runsaista ja helposti saatavilla olevista palveluista. Totuushan on aivan toinen. Tällä en tarkoita, että maaseudulla elettäisiin jotenkin nuivasti ja toteutettaisiin asioita köyhästi. Päinvastoin, monet tempaukset ja tapahtumat lyövät usein energiallaan ja omaperäisyydellään eteläisen Suomen hankkeet mennen tullen. Ne vain eivät näy pääkaupunkikeskeisessä mediassa, valitettavasti.