Elämäni Pavlovin koirana

Posted: maaliskuu 4, 2006 in Musiikki, Parantava taide

Olen jälleen tutun ongelman äärellä: miten saisin ajatukset virtaamaan ja luovuuden vauhtiin? Johtuukohan jähmettymisen tunne iästäni – onhan runoilija Tommy Tabermann joskus sanonut, että luovuus on nelivuotiaiden ammattilaisten hommaa.

Kokemuksesta tiedän, että dead line on tehokas muusa. Mutta aina sekään ei tunnu tepsivän. Minusta onkin ollut lohdullista lukea kirjailijoiden rituaaleista, joiden avulla he pyrkivät löytämään kirjoittamiselle alttiin mielentilan. Runoilija Johanna Venho sytyttää usein kynttilän. Claes Andersson saattaa lähteä kävely- tai pyöräilylenkille. Ruotsin kielessä on esiin juossuille ajatuksille oma sanontakin, framsprungna tankar.

Vilkaisu ikkunasta riittää: tänään ei lenkki lumisateessa kiehdo. Pakkasta ei ole liikoja, mutta voimakas itätuuli tekee siitä purevan. On siis turvauduttava vanhaan kikkaan ja päästettävä vapauden tuulet irti.

Olen nimittäin tehnyt itsestäni tietoisesti Pavlovin koiran tavalla, joka saa Sibeliuksen pyörimään haudassaan. Jo parinkymmenen vuoden ajan hetkinä, jolloin kone ei kerta kaikkiaan käynnisty, laitan soimaan kansallissäveltäjämme toisen sinfonian. Mikä tahansa taltiointi ei kelpaa, vaan lukon avaamiseen tarvitaan itse Sir John Barbirolli ja Royal Philharmonic Orchestra. Ja ihme tapahtuu: kansallisromanttiset sävelmät pakottavat lauseet esiin.

Metodilla on myös kääntöpuolensa. Kun olen istunut konserteissa, joiden ohjelmaan kyseinen sinfonia on kuulunut, en ole voinut nauttia musiikista täysipainoisesti. Työhön liittyvät asiat ovat onnistuneet rikkomaan elävän musiikin synnyttämän lumon ja tunkeutuneet väkisin Finlandia-talon uumeniin. Vuh-vuh!

Advertisements
kommenttia
  1. Tui sanoo:

    Toivottavasti Sibbe ja Barbirolli auttoivat avaamaan lukon.

  2. Viides rooli sanoo:

    Kiitos, Tui. Glorious John sai tällä kertaa tehdä taikojaan olan takaa. Syntyneet rivit olivat pitkään kankeita, mutta tärkeintä oli, että tulppa irtosi.