Sielun apteekki

Posted: helmikuu 2, 2006 in Musiikki, Parantava taide
Avainsanat:, ,

Toimittaja Vesa Sirén peräänkuuluttaa Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla lukijoiden tarinoita lohduttavasta taiteesta. Syy pyyntöön juontaa Sirénin aiempaan juttuun, jossa hän oli kertonut Patti Smithin Path the Cross -biisin syntyhistoriasta. Valokuvataiteilija Robert Mapplethorpelle lohdutukseksi tehty laulu oli saanut lukijat kertomaan omista surun hetkillä auttaneista taide-elämyksistään, ja niitä toimitus haluaa nyt lukea lisää.

Siinäpä jälleen yksi puoltoääni taide-aineiden opetukselle ja kulttuuritietoon perehdyttämiselle. Vieläkö joku tosissaan väittää, että taide on turhaa? Nykyajan ihmiset kuvittelevat usein, että tieto auttaa varustautumaan kaikkia mahdollisia uhkia vastaan. Se auttaa ehkä ymmärtämään ulkopuolelta tulevia uhkia, mutta ihmisen sisältäpäin syntyviä uhkia vastaan tiedosta ei välttämättä ole apua. Taiteessa on taikaa, sillä ilon ja lohdun lisäksi se antaa keinon käsitellä tuntematonta; asioita, joille ei ole järjellistä syytä.

Musiikin taika on todistettu myös tieteellisesti ja jopa valjastettu terveydenhuollon apulaiseksi. Sibelius-Akatemian musiikkiterapian ja erityispedagogiikan lehtorina toiminut, nyt jo edesmennyt psykologi Petri Lehikoinen oli mukana kehittämässä mm. vammaiskuntoutuksessa käytettyä fysioakustista hoitomenetelmää, jossa solujen toimintaa elvytetään matalataajuisen ääniaaltoenergian, siniäänen, avulla. Olen kokeillut sitä, ja hoidon vaikutus oli niin rentouttava, että nukahdin kesken session. Elvyttikö se solujani, sitä minun on mahdotonta arvioida.

Lohdutusta tai irtiottoa maailmasta halutessani turvaudun kuitenkin musiikkia mieluummin sanoihin. Uskon, että kirjan kautta on mahdollista kokea kaikki tunteet. Sanojen parantava vaikutus tunnettiin myös entisaikojen luostareissa, joiden kirjastojen yläpuolelle oli usein kiinnitetty kyltti: Sielun apteekki.

Kirjailija Leena Krohn on kertonut, miten hän yhdeksänvuotiaana kuuli radiossa lausuttavan Saima Harmajan runon Ensimmäinen kevätpäivä. Se vaikutti häneen niin voimakkaasti, ettei hän tahtonut pysyä jaloillaan. Mikään kirja ei toistaiseksi ole pyyhkäissyt itseltäni jalkoja alta, mutta parhaimmillaan kirja suo minulle käsittämättömän ilon; tunteen jonka tunnistan jo lapsuudesta. Mielikirjoja voisin luetella läjäpäin, mutta otetaan tänään framille itseäni pisimpään tässä elämässä ilahduttanut teos, Yrjö Kokon monitasoinen Pessi ja Illusia, joka paranee kuin vanha viini lukijansa ikääntymisen myötä.

Kommentointi on suljettu.