Apetta aivoille

Posted: tammikuu 24, 2006 in Parantava taide
Avainsanat:, ,

Tänään vierähti tunti kirjastossa, ja reppuun päätyi muiden opusten joukossa lähi- ja perushoitajille suunnattu Parantava taide (TJS, 2001). Kahdeksan kirjoittajan artikkeleista koostuva teos on oiva muistutus siitä, ettei taide ole vain pienen eliitin fiini hobby, vaan jokapäiväisessä arjessa nautittava maukas rohto, joka parhaimmillaan vie läsnäolon äärelle ja avaa uusia näköaloja.

Yksi kirjoittajista on Mona Taipale, joka koordinoi Helsingin kulttuurikaupunkivuonna 2000 IIK! – taidetta laitoskoteihin -projektin yhdessä laitosvanhusten kanssa. Hän kertoo yhteistyöstä taidelainaamon kanssa ja vanhainkodin asukkaasta, joka halusi hyvin abstraktin teoksen osaston yhteisiin ruokailutiloihin. Perusteluna oli stimulointi: pitää olla jotakin ajateltavaa ettei laitostu.

Allekirjoitan mielipiteen täydestä sydämestäni. Miten paljon kiinnostavampaa onkaan puida teosta, jonka maailma saa ajatukset lentoon, hämmentää tai jopa raivostuttaa. Usein reaktioon kätkeytyy jokin henkilökohtainen arvoitus tai kipupiste, johon ei itse tohdi kajota. Tai sitten syynä kiukkuun on rimanalitus, tekijöiden lepsuus. Myös taiteessa laatu ja aito palo tulisivat olla olennaisia, elleivät peräti tärkeimpiä nimittäjiä.

Ja nyt putosin pohjattomaan suohon. Miten mitataan taiteen laatu? Kuulen jo mielessäni tutut väitteet kauneus on katsojan silmässä tai hyvä taide on makuasia. Yksiselitteistä vastausta ei tietenkään ole. Eikä tarvitsekaan olla. Laadukas teos on kuin peili, jonka edessä voi arvioida itseään, arvojaan ja maailmankatsomustaan. Mikään reaktio ei ole väärä, jos se on aito.

Mainokset

Kommentointi on suljettu.