Marraskuun selättäjät ovat avanneet uuden ——> taidegallerian <——, ja siitä sain kimmokkeen soittaa tänään sunnuntaiklassikkona biisin, josta on tullut itselleni eräänlainen lamautumisen ja apean mielen karkotuslaulu. Kyseessä on Edu Kettusen vuonna 2000 julkaisema Oljenkorsi, jota kuunnellaan viisi kuusi kertaa perätysten, ja toosan nupit on tietenkin käännetty kaakkoon.

Poljento tuo mieleen vanhan ajan latotanssit, joissa lattia notkui ja kajahteli miesten saappaiden hakatessa rytmikkäästi lankkuja. Muutenkin biisissä on ihanan reipas Rimpati rei! -meininki. Eniten pidän Kettusen sanoituksesta, joka piirtää pettymykset esiin paksulla pensselillä, mutta kieltäytyy rusentumasta niiden alle: “Mitä siitä jos kohtalo rikkaudet vei/ mitä siitä jos onnetar sorsi/ meillä sittenkin on ihan ikioma orsi/ jos onkin vain oljenkorsi”.

Täältä <—– löydät lisää bloggaajien valitsemia sunnuntaiklassikkoja. Tarjolla on brittirokkareita, sodan mielettömyyttä kritisoivia kannanottoja, 1950-luvun viatonta teinimaailmaa, ja pääsevätpä sanoituksissa esiin myös yksi Kennedy sekä lentävä kalakukko. :)

Tänään vinkkaan kiinnostavista blogiteksteistä. Aloittakaamme kierros WWF Suomen sivustolta, josta löytyy ajankohtaisia ympäristöteemoja luotaava kimppablogi Villi planeetta. Tällä kertaa näppäimistön äärellä on Henna Rouhiainen, joka aprikoi, ketkä hoitavat planeettaamme: tohtorit vai puoskarit.

Joutilaisuuden vaikeaa taitoa pohtii Mari Koo, jonka blogi on suoranainen aarreaitta kaikille kulutuskysymyksistä ja sosiaalisen median mahdollisuuksista kiinnostuneille. Sosiaalisen rikoksen, ystävien laiminlyönnin, äärellä on riehakasta keski-ikää viettävä Tiina Kaarela, jonka kirjoituksilla on yllättävä vaikutus: ne saavat vannoutuneimmankin maakravun innostumaan purjehduksesta ja saapasmaasta (tosin Italia-fani olin jo entuudestaan).

Marraskuun selätystä harjoittaa Hirlii, joka raottaa Preivi-blogissaan pimeän kuukauden salaisuuksia. Saman hankkeen äärellä on Lepis, jonka Parallel Lines -blogista löytyy myös Sunday Classic -osio. Sen innoittamina bloggaajat esittelevät joka sunnuntai klassikon aseman tavalla tai toisella saavuttaneita lembibiisejään. Tule sinäkin mukaan ja perehdytä meidät mielimusiikkiisi!

Kierroksen lopuksi tarjoilen kaksi sarjakuvablogia: Ville Rannan viiva on villi ja vapaa. Uusimman tarinan keskiössä ovat alastomat orvot. Kotikaupungissani asuu myös tsäpäkkä leidi Kaisa Leka, joka miettii myräkän olemusta. Heisulivei ja hyvää viikonloppua!

PS. Silmäilkää myös Twitter-viestejäni tuossa oikealla ————————->
Niihin liitetyt linkit sisältävät ajankohtaisia ja kiinnostavia juttuja & videoita.

Paljastan tänään Särön blogissa kolme huoneentauluani. Jos tahdot tietää, millaisia ne ovat, sukella heti Uuden Itämaan kirjallisuus- ja kulttuurilehden blogiin, tänne.

Katsoin eilen Yle Teemalta elokuussa tallentamani ohjelman The Ballad of Greenwich Village, joka kartoitti kiinnostavalla tavalla Manhattanin boheemikortteleiden historiaa ja elämänmenoa. Hieno sukellus: mainioita haastateltavia, värikkäitä muistoja, kiehtovia tarinoita.

Sain ohjelmasta myös voima-ajatuksen tälle viikolle. Kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Maya Angelou pohti, mikä hyveistä on tärkein, ja päätyi rohkeuteen. Ilman sitä ei ihminen hänen mielestään kykene muihin hyveisiin säännönmukaisesti. Me tarvitsemme rohkeutta voidaksemme olla omassa jokapäiväisessä arjessamme reiluja, kilttejä, anteliaita, armeliaita, oikeudenmukaisia, rakastavia ja aitoja. Niinhän se on.

Tämänkertaisen sunnuntaiklassikon levytti alun perin Betty Everett, mutta todellisen hitin siitä teki Linda Ronstadt. Jäin miettimään, onko soveliasta soittaa You´re No Good näin isänpäivänä, mutta tosiasiahan on, etteivät kaikki isukit ole läheskään niin puhtoisia ja kultaisia kuin ensisilmäys antaisi ymmärtää.

Juutuubista poimimani video on peräisin tv-ohjelmasta The Midnight Special, ja artistin esittelee illan juontaja Joce Feliciano. Kolmiminuuttinen pätkä on todellinen memory lane 1970-luvulle: huh, mitkä lahkeet, lameet, tanssityyli ja herrojen pulisongit! Wikipediasta löytyy muuten todella kattava katsaus Linda Ronstadtin urasta. Näin perinpohjaiseen raportointiin en muistakaan vähään aikaan törmänneeni.

Lisää musiikillisia muistoja eli bloggaajien valitsemia sunnuntaiklassikkoja löytyy täältä.

Hiljaa hyvä tulee, tietää näyttelijä Pirjo Lonka. Tämän vuoden alussa parhaan naispääosan Venlan saanut Q-teatterin tukipilari tykkää tehdä isosti, ajattelun voimalla. Hän myös jakaa avoimesti tunnustusta opettajalleen Antti Raiviolle. Häneltä Lonka kertoo saaneensa tärkeimmät oppinsa ja näyttelijäntyöhön liittyvän olennaisen periaatteen: kaikki pitää lunastaa.

Tämän blogin lukijat tietävät, miten paljon pidän teatterista. Minulle se ei todellakaan ole kuollut taidemuoto, kuten niin usein kuulee väitettävän. Nimeän myös mielelläni ihmisiä, joiden ansiosta hakeudun katsomoon. Yksi heistä on Pirjo Lonka, jonka tapasin työn merkeissä. Täydennän jälleen blogini Yllätyslootaa Teatteri-lehteen kirjoittamallani jutulla Ilon ja surun ääripäissä. Lukuiloa Longan ajatusten parissa!

Etsiessäni lähdeaineistoa ja taustamateriaalia erästä työprojektia varten törmäsin eilen mainioon esitelmään. Reijo Heikkinen (sivustolta ei käy ilmi, onko kyse Oulun yliopistossa työskentelevästä dosentti Heikkisestä, kuten oletan) on pitänyt kaksi vuotta sitten Kainuun Sydänyhdistyksen 50-vuotisjuhlassa puheen, jossa hän kertaa sydämen historian, siihen liittyvät sananlaskut, tarinat, tulkinnat ja merkitykset.

Kuten Heikkinen huomauttaa, runoudessa sydän liitetään usein rakkauteen, mutta aikaisemmin uskottiin, että sydän oli paitsi tunteiden myös järjen ja tahdon keskus. Muinaisille egyptiläisille sydän oli myös omantunnon vastine. Tässä elämässä tehdyistä teoista joutui heidän mukaansa vastaamaan tuonpuoleisessa: kuolleita tuomittaessa heidän sydämensä punnittiin ikuisuuden herran, Osiriksen, edessä laittamalla vastakkaiseen vaakakuppiin höyhen, joka oli oikeudenmukaisuuden vertauskuva. Sanon tämän käsi sydämellä: Heikkisen esitelmä kannattaa lukea. :-)