No niin, velvollisuudet on sitten tämän päivän osalta hoidettu ja on aika virittäytyä vapputunnelmiin. Arvon blogikansa, nostakaamme malja keväälle, ylioppilaille, työlle ja laitumelle säntäävälle karjalle! Loppukevennykseksi on tarjolla kahden vuoden takaisesta Tampista poimittu vitsi:
“Miksi kutsutaan sitä, kun koko orkesterilla käy juhlissa flaksi? Partituuriksi!”
Blogini on viime aikoina jäänyt muiden kiireiden vuoksi hiukan retuperälle, mutta päätin ryhdistäytyä ylihuomenna juhlittavan suomalaisen työn päivän kunniaksi. Syykin on hyvä. Olin nimittäin eilen aivan hurmaavassa julkistamistilaisuudessa, jossa läsnäolijoita hemmoteltiin paitsi painotuoreella kirjalla, myös maaseudun rauhalla, herkullisella riistakeitolla, italialaisilla viineillä sekä konkarin sormin soitetuilla ikivihreillä.
Kaimani ja kollegani Eija Wager palasi pari vuotta sitten Suomeen yli 30 Italian-vuoden jälkeen. Uusi koti löytyi Kuninkaantien varresta Inkoosta, jonne Eija toi myös eläinkatraansa: koirat, kissat, hevoset ja aasit. Alkoi tinkimätön aherrus, kun 1800-luvulla rakennettua taloa sekä ulkorakennuksia ryhdyttiin saneeraamaan perinteitä kunnioittaen. Nyt Mellangårdin tila on valmis ottamaan vastaan vieraita. Tulevaisuudessa siellä järjestetään mm. konsertteja, taidenäyttelyitä, luovan toiminnan, elämäntaidon sekä hyvinvoinnin kursseja, luku- ja kirjoituspiirejä sekä italialaisen kielen, keittiön ja kulttuurin tapahtumia.
Kun Eija Wager eilen kertoi suunnitelmistaan, en voinut kuin ihailla tämän 56-vuotiaan naisen intoa ja paloa. Mutta niinhän asia on kuten hän sanoo: jos vain istuu paikallaan, energiaa ei synny. Siitä, millaista on muuttaa eloisien ja puheliaiden italialaisten parista takaisin maahan, jossa yhä vaietaan hississä eikä kahvilassa ole kohteliasta mennä istumaan vieraiden kanssa samaan pöytään, hän kertoo uusimmassa kirjassaan Paluumuuttajan päiväkirja (WSOY). Lisätietoa Eijan ajatuksista ja muusta kirjallisesta tuotannosta löytyy hänen omalta —> sivustoltaan.
Olen myös lisännyt blogini —> Yllätyslootaan Eija Wagerista puolitoista vuotta sitten Apu-lehteen kirjoittamani jutun. Otsikkona on Kosmopoliitin kotiinpaluu.
Apropos, ne ikivihreitä soittaneet konkarin sormet kuuluvat Eijan isälle, pianisti Alf Wagerille, joka on soittanut jazzia Helsingin pianobaareissa jo 1940-luvulla. Ja kyllä, charmantti mies on edesmenneen Leifin sukua, tarkemmin sanottuna serkku. Alf Wagerin musisointia voi nauttia kaksi vuotta sitten ilmestyneeltä levyltä —> Alf Wager Trio. Suosittelen.
Olen äimistellyt printtimediassa viime vuosina voimistunutta trendiä hyökätä lähiomaisensa menettäneiden kimppuun ja tivata kuoleman synnyttäneitä tuntoja. Mihin on kadonnut surua kohdanneiden kunnioitus? Miksi ihmisille ei enää sallita suruaikaa? Tätä ihmettelee myös Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi, joka kutsuu saaliin äärelle rynnänneitä kollegoita krokotiileiksi ja kysyy purevan kysymyksen: kenen etua palvelee Malagan onnettomuudessa kuolleen pikkutytön viimeisten sanojen levittäminen?
Median ja kriisityöntekijöiden roolista ja käyttäytymisestä käydään ärhäkkää keskustelua myös uusisuomi.fi:n sivustolla.
Ihmeiden aika ei ole ohi! Ankara ja peräänantamaton vääntö kannettavani asetusten kanssa toi viimein tulosta: yhteydet pelaavat jälleen! Nyt kannat kattoon ja voitonhuuto ilmoille! Näin riippuvainen olen siis sähköpostista ja internetistä… Huolestuttavaa.
Ja saman tien ryhdyn kierrätyspuuhiin eli ohjaan kävijät —> Särön blogiin. Särö-lehden numerossa 2-3/2007 julkaistu juttuni näyttelijä Iikka Forssista on luettavissa Särö-blogin uudessa Särössä julkaistua -osiossa. Kyse ei ole mistään sankarirooleja näyttelevästä söpöliinistä, niiden osalta Forss sanoo heittäneensä jo kirveen kaivoon. Hänen kohtalonsa on uida vastavirtaan ja tulkita antisankareita, anarkisteja ja muita mesojia, jotka ovat konfliktissa joko itsensä tai ympäröivän maailman kanssa. Kiinnostava heppu, siitä voin mennä vaikka valalle. Lukuiloa, ystävät ja toverit!
Tekniikan jumalat ovat selvästi suuttuneet minulle. Taannoin kännykkäni hajosi ja sain sanoa hyvästit puhelimeeni taltioiduille yhteystiedoille. Viime torstaina kannettava tietokoneeni, jota olen käyttänyt ykköskoneenani, päätti yllättäen sanoa sopimuksen yksipuolisesti irti. Yritin akkukikkaa, mutta ei auttanut: virta ei kytkeytynyt päälle, koneeni pysyi mykkänä ja mustana. Tauno Täydellinen ei luvannut edes sen vertaa kuin vanha, uskollinen auto.
Nyt kannettavani on AsapComin huomassa ja rukoilen kaikkien ilmansuuntien jumalia, että herrat, rouvat ja neidit mikronerot saisivat pelastettua edes tiedostot. Kovin optimistinen en ole, sillä tiskillä palvellut kohtelias nuori mies (hän teititteli minua sinuttelukehotuksestani huolimatta — olenko niin vanha?) ei uskaltanut antaa minkäänlaista diagnoosia.
Koska olen päivittänyt blogiani pääosin kotioloissa, kannettavani kautta, siirrän Viidennen roolin toistaiseksi hyllylle. Mutta Terminatorin sanoin: I´ll be back!
Tämä on monille varmaankin jo tuttu kiertokirje, mutta itse jaksan aina vain hämmästellä, mihin kaikkeen aivomme kykenevät. Ja kuten viestin mukana tullut, silmää vilkuttavalla hymiöllä varustettu teksti sanoo: Only great minds can read this!
“fI yuo cna raed tihs, yuo hvae a sgtrane mnid too. Cna yuo raed tihs? Olny 55 plepoe out of 100 can. I cdnuolt blveiee taht I cluod aulaclty uesdnatnrd waht I was rdanieg.
The phaonmneal pweor of the hmuan mnid, aoccdrnig to a rscheearch at Cmabrigde Uinervtisy, it dseno’t mtaetr in waht oerdr the ltteres in a wrod are, the olny iproamtnt tihng is taht the frsit and lsat ltteer be in the rghit pclae. The rset can be a taotl mses and you can sitll raed it whotuit a pboerlm. Tihs is bcuseae the huamn mnid deos not raed ervey lteter by istlef, but the wrod as a wlohe.
Azanmig huh? Yaeh and I awlyas tghuhot slpeling was ipmorantt! If you can raed tihs forwrad it.”
Sitä, onko tutkimus todellakin tehty Cambridgren yliopistossa, en tiedä, mutta poikkeuksellinen lukuharjoitus löytyy myös —> muilla kielillä.
Kuka määrittelee, miten usein kirjailijan pitäisi pullauttaa uusi teos markkinoille? Kustantaja, media, lukijat vai kirjailija itse? Heikentyykö tekstin taso, jos kirjoja tehdään tappotahdissa? Näitä miettii ensi syksynä esikoisromaaninsa julkaiseva Tiina Raevaara —> Särön blogissa.
Tänään juhlitaan suomen kieltä ja suomen kirjakielen isää Mikael Agricolaa. Mutta kielellistä rikkauttamme ovat myös murteet, jotka paljastavat juuret ja piirtävät esiin puhujan kotiseudun.
Haastattelin taannoin kirjailija Pirkko Saisiota, jonka uusin näytelmä, Lahden kaupunginteatterissa nähtävä Omat koirat, on riemastuttava ja osuva kuvaus hämäläisten ja karjalaisten kieli- ja kulttuuritörmäyksestä. Suomen kielen päivän kunniaksi liitän Kotiliesi-lehdessä julkaistun jutun blogini Yllätyslootaan, jonne olen koonnut muissa foorumeissa aiemmin julkaistuja juttujani. Jos kieli ja murteet kiinnostavat, Koominen kielikolari löytyy —> täältä.
Olen kirjoittanut kyynisyydestä, karman laista, marginaalissa toimimisesta sekä valtamedian ja pienlehtien roolista —> Särön blogissa. Sukella siis sinne!
Työt, ystävät ja harrastukset ovat täyttäneet viime aikoina päiväni niin tehokkaasti, etten ole juurikaan ehtinyt päivittää blogiani. Enkä liikoja runoile nytkään, vaan vinkkaan kävijöille kiinnostavista teksteistä. Idean kopioin Jarkko Tontin Kirjaamosta.
Miksi “normaali” kuolema koetaan järkyttävämpänä tai kauhistuttavampana kuin väkivaltainen viihdekuolema? Tarja Heiskanen lainaa Philippe Ariesia ja muistuttaa kuoleman kesyttämisestä: kun se on poissa silmistä, sitä ei tarvitse ajatella.
Kyborgit ovat jo keskuudessamme, väittää tulevaisuustutkija Mika Mannermaa. Visa Kurki on kartoittanut, millaiseksi ihminen muuttuu.
“Eikö joukkolynkkaamisten pitäisi olla menneisyyttä” kysyy Pasi Lampela.
Ekoteologi Pauliina Kainulainen uskoo, että luonnon menetetty pyhyys voidaan saada takaisin.
On aina yhtä ihanaa tehdä Löytöjä, isolla L-kirjaimella. Tällä kertaa kyse on kuvataiteesta, tarkemmin sanottuna New Yorkista Kanteleen kautta Haukiputaalle muuttaneesta Petra Kaminen Mosherista, jonka taidenäyttelyn avajaisissa vierailin eilen.
Pohjoisella Rautatienkadulla, vain kivenheiton päässä Helsingin Luonnontieteellisestä museosta, sijaitsee persoonallinen Galleria Nunes. Siellä on esillä kolmen viikon ajan koloristiksi luonnehditun Kaminen Mosherin teoksia, öljymaalauksia ja vesiväritöitä. Koska kuvat kertovat tunnetusti tehokkaammin kuin sanat, olen linkittänyt tämän lauseen taiteilijan sivustolla oleviin teoksiin. Ne, jotka asuvat tai piipahtavat Helsingissä, menkööt katsomaan töitä livenä. Hopi-hopi!
