Itse jäin aikoinani New Yorkin Momassa tuijottamaan ties kuinka pitkäksi aikaa Claude Monet´n —> lummelampiteosta (Reflections of Clouds on the Water-Lily Pond, 1920). Jo teoksen koko (200 x 424,8 cm) mykisti, sillä olin siihen asti nähnyt Monet´n teoksia vain kirjoissa. Siitä toivuttuani lankesin valon väreilyn lumoon.

Itselläni on tapana käydä vuoropuhelua taideteosten kanssa. Tämä tapahtuu jossain sielun syövereissä ja se on juuri ja juuri aistittavissa. Porvoossa oli Kain Tapperin näyttely joskus muinoin ja siellä oli eräs Egypti-vaikutteinen teos. Muistan tämän teoksen sen järkyttävän vahvasta vaikutuksesta minuun. Tällainen vuoropuhelu syntyy vain hitaasti ja ehdottoman rauhallisissa olosuhteissa.

Toisen kerran olin kyläilemässä veljeni luona ja kävimme myös näyttelyssä. Taiteilijan nimeä en muista. Teokset olivat sekatekniikkaa. Veljeni piti lähes tauotonta monologia kanssani – juuri tuollaiselta tietämättömyyden pohjalta. Hän esti tehokkaasti vuoropuheluni teosten kanssa. Arvatkaa menenkö toiste veljeni kanssa taidenäyttelyyn…

Täsmällisemmin ilmaistuna haluan nimenomaan olla vapaa tiedon taakasta teoksia kokiessani – ainakin kohdatessani taiteilijan teokset ensimmäistä kertaa. Myöhemmin tieto voi hyvinkin tehdä tuon mitä Eija tarkoitti.

Toimittajat ovat sitten asia erikseen… Se ammattitaito on joskus katoava luonnonvara. Olen Eijan kannalla.

Ja kun sain käsiini ensimmäisen tietokoneen, jossa oli piirustusohjelma, opin huomaamaan, miten vaikea se suorakulmio saattaa olla ihan oikeilla suhteilla, oikeassa kohdassa ja oikein värein.

Ymmärrän ja hyväksyn täysin sen, etteivät monet pidä nykytaiteen teoksista. Makukysymyksistä ei kannata kiistellä. Mutta en hevin niele sitä, että pelkän oman maun perusteella vähätellään tai peräti nonsaleerataan muiden työtä ja/tai taideteoksia.

Itsestä yleistäminen (tai argumentum ad preferentiam, kuten —> Wikipedia kertoo) on argumentaatiovirhe, johon monet kieltämättä syyllistyvät. Sen sijaan tulkintoja on lupa tehdä koska tahansa, mistä tahansa. Pääasiahan taiteessa on, että se panee ajatukset ja tunteet liikkeelle.

Se, mihin merkinnässäni viittasin — ihmisten haluttomuuteen perehtyä näkemiinsä teoksiin tai niiden tekijöihin — on asenne, joka on voimistunut viime vuosina. Tietämättömyys nähdään hyveenä, jopa eräänlaisena “puhtautena”.

Sama asia näkyy nykyään monien media-alan ammattilaisten työssä. Toimittajille on aina opetettu, ettei tyhmiä kysymyksiä olekaan. Toisin sanoen perusasioista saa ja pitää kysyä. Mutta herramajee, eihän se tarkoita, että kysyjällä on lupa olla tyhmä. Päinvastoin, asioihin on perehdyttävä, ennen kuin ensimmäistäkään haastateltavaa ryhdytään pommittamaan kysymyksillä. Mistä muuten voi tietää, puhuuko haastateltava totta vai palturia?

Väitän, että myös taideteoksista saa enemmän irti, kun niiden syntyhistoriaan ja tekijän motiiveihin syventyy ennalta. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö taiteesta voisi nauttia ilman ennakkoinfoa. Tietenkin voi. Mutta tieto avaa uusia ovia. Aina.

Samasta asiasta puhuu taiteilija Markus Kåhre —> Kiasma-lehdessä. Hänen mukaansa “matematiikassa ja logiikassakin yksinkertainen on kaunista, tavoitteena on ratkaista ongelma mahdollisimman yksinkertaisesti. Taideteokseen pätevät samat lait, mitä yksinkertaisempi toteutus, sitä paremmin se toimii.”

Toisaalta, joskus/usein tulee eteen ihan oikea ‘Keisarin uudet vaatteet’ tilanne, eika siina ole todellakaan kyse ymmartamisesta tai ymmartamattomyydesta, vaan siita etta esim. viivottimella piirretty laatikko on vain viivottimella piirretty laatikko – vaikka joku isovanhemmista olisikin sattunut olemaan oikeasti lahjakas taiteilija.