Irlannissa asuva Stello piipahti kommentoimassa eilistä merkintääni, ja vastauksen kirjoitettuani päätin vierailla hänen blogissaan. Onneksi tein niin, sillä muuten olisin jäänyt paitsi tätä hykerryttävää lukukokemusta. Itsekin Intiassa matkustaneena en voi kuin hämmästellä erikoistoimittajan asennetta.
Toimin taas liikennepoliisina ja ohjaan kävijät uuden suosikkiblogini äärelle, Keskeneräisten ajatusten kaatopaikalle. Musiikki- ja kulttuurikuvioista tuttu Hannu Oskala analysoi tämänpäiväisessä merkinnässään Suomen Kuvalehden (12-13/2008) Eksyksissä-juttua, jossa luodataan Naton Afganistan-operaatiota sekä Suomen osuutta rauhanturvaamisessa. Jutun sisältämää “kiimaista militarismia” arvosteleva Oskala ei heittele mielipiteitään mutu-pohjalta, vaan esittelee ja perustelee oman näkemyksensä osana laajempaa kontekstia.
Kiinnostava on myös Oskalan —> kirjoitus Mikkelin kulttuurivihamielisyydestä, joka ilmenee muun muassa haluna lakkauttaa kaupungin orkesterin toiminta. Hän muistuttaa, miten itseisarvoinen taide on pysyvintä, arvokkainta ja parhaimmillaan jopa yhteistä identiteettiämme määrittävää, mutta nykymenolla tulevaisuus ei Oskalan mukaan näytä erityisen hyvältä: “Suomen henkinen maisema tulee muuttumaan. Tämän maan “idea”, suomenruotsalaisten johtama nationalistinen projekti, perustui kulttuurille, korkea-kulttuurille; jalostetulle kielelle, musiikille ja taiteelle. Nyt olemme ilmeisesti valmiita hylkäämään sen.
Mitä meillä on tarjota tilalle? Mitä jää jäljelle, jos se otetaan pois?
IHANAA LEIJONAT, IHANAAAAAA! VAIKKA TEKEE KIPEEÄÄ, EI HAITTAAAAAAA!”
Särön päätoimittaja Mark Mallon kertoo lehden –> blogissa, miten Porvoossa suhtaudutaan kulttuuriin ja sen tekijöihin: taidetehdas pitäisi pommittaa maan tasalle ja taiteilijoista hankkiutua eroon, jotta he eivät tuhlaisi veronmaksajien rahoja. Tietenkin myös eliminoiminen tulisi toteuttaa mahdollisimman halvalla.
Aidon tietämättömyyden taiteilijoiden työstä ja taiteen tekemisen edellytyksistä ja olosuhteista voisi vielä antaa anteeksi, mutta toimittajana minua raivostuttaa se, miten myös median ammattilaiset halutessaan olla “hauskoja” pitävät yllä kliseistä käsitystä taiteilijoista hyödyttöminä taivaanrannanmaalareina. Viimeksi narskutin purukalustoani Helsingin Sanomien Nyt-liitteen (nro 12-13/2008) jutun vuoksi. Haastatellessaan Kjell Westöä toimittaja Mikkomatti Aro kysyy, milloin Finlandia-palkittu kirjailija on viimeksi tehnyt oikeita töitä. Herramajee ja anna mun kaikki kestää!
Samasta asiasta, suvaitsemattomuuden aallosta ja samastumisen vaikeudesta, kirjoittaa maamme taitavimpiin huilisteihin lukeutuva Ilpo Mansnerus Ylen Radio1:n Kultakuumeen kolumnissaan. Mansnerusin mukaan “varas näkee kaikissa varkaan, matalamielinen näkee mataluutta kaikkialla. Siksi korkea henkinen taso, ilmenipä se tieteessä, taiteessa tai etiikan alueella, tuomitaan yleisesti teeskentelyksi, pohjimmaltaan matalamieliseksi itsensä ylentämiseksi. Tätä ‘muka hienoa’ vastaan heitetään brutaali kulttuuri, joka syyttäjien mielestä on aitoa ja rehellistä, kun taas korkeakulttuurin varsinaisena pontimena nähdään tekopyhyys ja pyrkimys sosiaaliseen ylemmyyteen. Elitismi on siis vakava syytös, vaikka se alkuaan merkitsi vain kuulumista oman toimialueensa parhaimmistoon lahjakkuuden ja uutteruuden nostamana.“
Ehkä eniten suvaitsemattomuutta ilmentäviä kommentteja ja suoranaista vähättelyä olen kuullut nykytaiteen äärellä. Miten moni suomalainen onkaan ilmoittanut jonkin teoksen äärellä voivansa koska tahansa tehdä samanlaisen. Se, ettei ymmärrä jotakin taideteosta, ei vielä tarkoita, että kyseinen teos kaikkine sisältöineen olisi kloonattavissa saati että se olisi huono tai kelvoton.
Minusta on kummallista, että niin moni pitää itsestäänselvänä oikeutenaan arvostella taideteoksia ilman minkäänlaista perehtymistä niiden syntyhistoriaan, taustoihin tai siihen, miten ne sijoittuvat oman taidelajinsa historiassa sen sijaan, että he aidosti perehtyisivät kyseisen taiteilijan teoksiin ja motiiveihin. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten nämä samat ihmiset suhtautuisivat, jos heidän oma työpanoksensa leimattaisiin suoralta kädeltä surkeaksi ja tarpeettomaksi yhteiskunnan varoja tuhlaavaksi näpertelyksi, jolla ei ole minkäänlaista arvoa.
Vielä tähän lopuksi kuvataiteeseen liittyvä hieno linkkivinkki, jonka löysin kanadansuomalaisen Marja-Leena Rathjen blogista. Katsokaa, miten upeasti netissä voidaan esitellä taiteen historiaa: MOMAn Color Chart — Reinventing Color 1950 to today -näyttely on visuaalisesti moderni, tuhti tietopaketti.
Taas on aika kohottaa malja, tällä kertaa Thalialle ja hänen temppelilleen, sillä tänään vietetään Kansainvälisen teatteri-instituutin julistamaa Maailman Teatteripäivää. Juhlinnan perinteisiin kuuluvan julistuksen on tänä vuonna kirjoittanut kanadalainen ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Robert Lepage. Suomennos on Nina Jääskeläisen, Tinfo. Tsekatkaapa muuten herran kotisivut, ne on todella tyylikkäästi toteutettu.
Maailman teatteripäivän julistus 27.3.2008
Teatterin synnystä on olemassa monia teorioita. Itseäni eniten kiehtoo tämä taru:
Aikojen alussa, eräänä yönä, ryhmä ihmisiä oli kerääntynyt kallion suojaan, nuotion äärelle lämmittelemään ja tarinoimaan. Yhtäkkiä eräs heistä sai ajatuksen käyttää omaa varjokuvaansa elävöittääkseen kertomustaan. Liekkien valossa hän loihti hahmoja kallion seinämälle. Lumoutuneina muut tunnistivat seinälle heijastuvista hahmoista vahvan ja heikon, riistäjän ja sorretun, jumalan ja kuolevaisen.
Valonheittimet ovat korvanneet nuotion ja lavasteet kallioseinän. Ja – kaikella kunnioituksella puristeja kohtaan – kertomani tarina muistuttaa, että teknologia on alusti asti ollut osa teatteria. Tekniikkaa ei tulisi ajatella teatterissa uhkana vaan yhdistävänä tekijänä.
Teatteritaiteen säilyminen riippuu sen kyvystä uudistua ottamalla käyttöön uusia välineitä ja uutta ilmaisua. Sillä kuinka teatteri voisi tuoda esille aikansa ilmiöitä tai edistää ihmisten välistä ymmärrystä, jos se itse ei ole hengeltään avoin? Kuinka teatteri voisi väittää tarjoavansa ratkaisuja suvaitsemattomuuteen, syrjintään ja rasismiin, jos se itse käytännöissään torjuu kaiken yhteistyön ja integraation?
Voidakseen esittää maailman kaikessa sen monimuotoisuudessa on taiteilijan luotava uusia muotoja ja käsitteitä. Meidän on luotettava katsojan älykkyyteen, hänen kykyynsä erottaa ihmisyyden hahmo valon ja varjon loputtomassa leikissä.
Totta, tulella leikkimisessä piilee vaara, saatamme polttaa itsemme. Mutta se tarjoaa myös mahdollisuuden lumoutua ja valaistua.
Moni tämän blogin lukija on saattanut merkintöjeni perusteella tehdä sen virhepäätelmän, etten pidä urheilusta. Kulttuurihörhöksi tunnustautuminen ei todellakaan tarkoita, että asettaisin urheilun ja taiteen (sekä muut henkisen kulttuurin riennot) vastatusten. Herramajee, se jos mikä on patavanhoillista ajattelua, eikä minua edes kiinnosta riutua missään norsunluutornissa vain joitakin silosäkeitä lukien tai hypnoottista instrumentaalimusiikkia kuunnellen.
Vaikka en itse olekaan raivoisan innokas hikipintaan liikkuja… Ups, meinasinpa päästää ilmoille oikean emävaleen. Johdattakaapa tämä leidi tanssilattialle, niin johan hikikarpalot täyttävät teidänkin hengitystilanne. Enkä nyt puhu kilpatansseista, joissa askeleet ja koreografia on hallittava vimpan päälle, vaan ihan vapaamuotoisesta irrottelusta suosikkisävelien tahdissa. Eikä siihen totta puhuen tanssilattiaa tarvita, olohuone tai keittiö kelpaa mainiosti, kunhan vain tarjolla on suoraan suoneen iskeviä biisejä.
Takaisin asiaan, tai edes sinnepäin. Urheilu on tänään ollut mielessäni paristakin syystä. Suunnataanpa katseet ensin Turkuun, tai itse asiassa Lontooseen Thames-joelle, jossa pidetään ensi viikonloppuna ehkä maailman kuuluisin yksittäinen soutukilpailu eli Oxfordin ja Cambridgen yliopistojen kahdeksikkojoukkueiden kisa, The Boat Race. Kuinka monta kertaa aihetta onkaan sivuttu lukemissani dekkareissa ja romaaneissa, brittiläisistä elokuvista tai tv-sarjoista puhumattakaan. En maininnut Turkua vahingossa, vaan ilokseni luin tänään akateemisen vastarannan kiiskin Markku Jokisipilän blogista, että hän saa kunnian toimia kommentaattorina, kun Eurosport näyttää kisan suorana lauantai-iltana. Tohtori on selvästi seurannut lajia aiemminkin, sen verran vakuuttavasti hän tarinoi aiheesta.
Urheilu on ollut mielessäni myös toisesta syystä. Sain nimittäin viestin vanhalta ystävältä, joka kertoi menevänsä katsomaan jääkiekon pleiaria, hienosti sanottuna SM-liigan semifinaalisarjan toista osaottelua. Tampereella vastakkain ovat Tappara ja Kärpät. Tässä vaiheessa tupsukorvan tytärtä tietysti kirpaisee. Aivan, Ilveksen kannatukseeni on syynä verenperintö. Todistusaineistoa löytyy —> täältä, tosin herroilla on puserossaan kissoista se arvokkaammaksi koettu, leijona. Mutta tosikannattaja ei jääkiekkojoukkuetta vaihda, vaikka menestystä ei tulisikaan. Se selviää uusisuomi.fi-sivustolla, tarkemmin määriteltynä Niklas Herlinin blogista, jossa hän kartoittaa ystäviensä avulla jääkiekkojoukkueiden kannatuksen perimmäisiä syitä. Loistava analyysi, etten sanoisi ylämummo!
(Lisäys 27.3. klo 16.00
Lukekaapa huviksenne Jokisipilän —> kommenttivastaus miehistönvaihdosta koskevan merkinnän yhteydessä: soutaminenkin on viime kädessä puhdasta matematiikkaa.)
“Se, että kaikki olisi tavattoman helppoa, ei ole hyväksi ihmiselle. Se ei ole hyväksi myöskään teatterille tai ylipäänsä kulttuurille. Jos korkeakulttuuri popularisoidaan tai steriloidaan, alakulttuuritkaan eivät pääse kunnolla kukoistamaan.”
Sanat ovat Outi Nyytäjän, suomalaisessa elokuva- ja teatterimaailmassa kätilöksi kutsutun pitkän linjan dramaturgin ja kääntäjän, jonka sivallukset ovat tuttuja muun muassa Helsingin Sanomien tv-sivuilta. Nyytäjän mielestä suomalaista teatteriohjelmistoa vaivaa ikävä vekkihamekulttuuri, varman päälle suunniteltu keskiluokkainen ja -tasoinen ajattelu. Hän ei tarkoita oman ikäluokkansa naisia (Nyytäjä on 72-vuotias), vaan hän puhuu kolmikymppisistä “tädeistä”, pysähtyneen ajattelun ja turvallisuushakuisen tapakäytöksen edustajista, jotka aina valitsevat tuttua, tylsää ja tahratonta, oli kyse sitten teatterista, mediasta, kirjallisuudesta, musiikista, matkakohteista, ruoasta tai muodista.
Minä pidän Nyytäjän suorasukaisuudesta ja melskaavasta, agitoivasta otteesta. Pari tuntia vierähtivät kuin siivillä, kun haastattelin häntä uusimpaan –> Säröön. Kyllä vain, pieni mutta ponteva kirjallisuus- ja kulttuurilehti on taas sylkäissyt maailmaan uuden numeron. Teemoina ovat tällä kertaa Näytelmä ja kuolema.
Nyytäjän lisäksi äänessä ovat muun muassa musiikintekijä, kirjailija Kauko Röyhkä sekä Radioteatterin päällikkö Pekka Kyrö, joka muistelee edesmennyttä Jussi Kylätaskua. “Puer proletarii” on keskiössä myös kirjailija Saara Kesävuoren mainiossa artikkelissa, jossa kirjoittaja käyttää Christer Kihlmania kompassina sukeltaessaan Kylätaskun tuotantoon. Huikeita ovat myös Särön Viisaiden Neuvoston vastaukset. Irma Hirsjärvi, Ulla Hirvensalo, Eve Leinonen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Otso Ovaskainen ja Jouko Sirola pohtivat, miksi suomalaiset jaksavat aina vain puhua Väinö Linnan tuotannosta. He myös metsästävät vastausta paradoksiin, miksi ihmiskunta etsii elämää ulkoavaruudesta, mutta samaan aikaan tuhoaa sitä omalta planeetaltaan. Kuvataiteilijana vierailee tällä kertaa porvoolainen Beni Juslin, jonka sekatekniikkamaalauksissa sykkii iloinen nautinnollis-melankolinen tunnelma.
Ja nyt kehotan kollegani, toimitussihteeri Tiina Raevaaran tavoin: Jos ette ole vielä lehteen tutustuneet, käykää Särön —> nettisivuilla tilaamassa itsellenne yksittäisnumero tai saman tien koko vuosikerta. Pikkurahalla läjäpäin isoja ajatuksia! Kerrottakoon vielä, että säröläiset ovat aloittaneet oman blogin, ja sehän löytyy —> täältä.
Tänään on kevätpäiväntasaus, hetki, jolloin Aurinko siirtyy taivaanpallon eteläiseltä puoliskolta pohjoiselle, kuten asia selitetään Ursan sivustolla. Huomenna päivä on jo himpun verran yötä pidempi. Ihanaa! En liene ainoa, jonka elämänilo ja -halu tuntuu kasvavan valon lisääntymisen myötä. Ja mitä enemmän ikää on kertynyt, sitä tärkeämmäksi Aries-pisteen merkitys on tullut.
Uusimmassa Yliopisto-lehdessä (3/2008) on kiinnostava juttu kesän ja talven lapsista. Toimittaja Aleksi Ahtolan kysymysten kohteena on mm. Helsingin yliopiston psykologian laitoksella tutkijana toimiva Niina Komsi, jolta Ahtola on halunnut tietää, miten syntymävuodenaika vaikuttaa lapsen kehitykseen ja luonteeseen.
Komsi ei kelpuuta vastauksensa aineksiksi astrologiaa, vaan lähestyy asiaa muun muassa elinolosuhteiden näkökulmasta. Yksi huomionarvoinen seikka on hänen mukaansa raskausajan vaikutus sikiöön. Paitsi äidin nauttimalla ravinnolla, myös liikunnalla sekä mielialalla on merkitystä. Komsin mukaan vuodenaika vaikuttaa varmasti odottajan tunnelmiin.
Itse olen syntynyt keskikesällä, aikana, jolloin valoa saadaan maksimimäärä. Kesälapsia väitetään iloisiksi toimijoiksi. Yleistäminen on tietenkin helppoa, joskin usein harhaanjohtavaa, mutta itseni kohdalla allekirjoitan väitteen. Mitä enemmän on tarjolla valoa ja kesän letkeyttä, sitä enemmän tunnun saavan ja myös kuplivan muille energiaa.
Ja mitä tekemistä kreikkalaisella jumalalla on tämän blogimerkinnän kanssa? Paljonkin, olihan Apollon valon jumala, muun muassa. Näiden sanojen myötä toivotan kaikille valoisia päiviä ja rauhallista pääsiäistä. Nauttikaa mämmistä, pashasta, lampaanviulusta, suklaamunista ja perjantain upeasta täysikuusta. Mistä tulikin mieleeni toinen valon jumala, Horus, ja hänen kaksi silmäänsä: aurinko ja kuu. Huomenna, pitkäperjantaina, ne molemmat loistavat apposen avoinna. Enne?
“Vapautta naiselle! Toiminnan vapautta, ajatuksen vapautta! Vanhojen jäykistyneiden muotojen ja tapojen paino masentaa meidän henkisiä voimiamme. Vapaan kilpailun este yhteiskunnan eri työaloilla pakottaa meitä aineellisessa kurjuudessa kitumaan. Tällä tavoin nainen muuttuu koneeksi ja kadottaa luonnollisuutensa, ollen vain toisten apinana. Elämä ja elämän tarkoitus on kuin seitsemällä sinetillä lukittu kirja hänen edessään.” (Valvoja: Naiskysymyksestä I, 1884)
Sanat ovat tietenkin päivän sankarin, valtakunnallisen liputuksen kohteena olevan Minna Canthin (1844-1897). Malja tasa-arvon taistelijalle ja Kuopion tiikerille, malja Minnalle!
Sain kiinnostavan kutsun: tervetuloa ratkaisemaan maailman ongelmat. Vastustamaton ehdotus, mutta riittävätkö kykyni moiseen tehtävään? Entä riittääkö kanttini asettua jumalaksi tai ainakin yhteiskunnallisten päättäjien paikalle ja ottaa Telluksen kohtalo käsiini?
Kyse on tietenkin pelistä, jossa maailman tulevaisuus yritetään ratkaista yhteisvoimin. Tavoitteena on saavuttaa sataprosenttinen humaanisuus mahdollisimman lyhyessä ajassa ilman ekologisia haittoja. Utopiaa? Totta mooses, mutta onhan sitä lennetty kuuhunkin ja kuvattu Marsia, vaikka ihmiskunta uskoi vuosituhansia sellaisen olevan mahdotonta. Ilman idealisteja ja heidän huikeita visioitaan elämä olisi kertakaikkisen tylsää, ja tämä pallokin olisi ehditty menettää jo moneen kertaan.
Tutkimusmatkan maailmanrauhaan ja vaihtoehtoisiin yhteiskuntamalleihin tarjoaa tällä kertaa YKON, kolme vuotta sitten perustettu viiden taiteilijan kollektiivi. Helsingin Taidehallissa 4.-6.4. järjestettävän tapahtuman keskiössä on World Game, amerikkalaisen multitaiturin Buckminster Fullerin jo 1960-luvulla kehittämä pelikonsepti. Itse peli pelataan lauantaina 5.4., ja se kestää, pelaajien taidoista riippuen, parista tunnista kokonaiseen päivään.
Pelkkä rakkaus maapalloa kohtaan ei riitä, nyt tarvitaan tekoja! Ken tahtoo osallistua peliin, ottakoon oitis yhteyttä YKONiin: info@ykon.fi Osallistuminen on ilmaista. Lisätietoja löytyy —> täältä.
