Että minä inhoan flunssaa. Kurkkua kihelmöi, nieleminen on vaivalloista ja tuntuu kuin nauloja söisi. Otsalle ja selkään kohonneet hikikarpalot muuttuvat hetken päästä kylmänväreiksi, kunnes kohta taas hikoillaan. Puhumattakaan alati noruvasta räästä, joka saa posket ja takaraivon tykyttämään, nenän verille ja jonka pyydystämiseen ei tahdo riittää edes suuresti mainostettu ja imukykyinen talouspaperirulla. Ajatuksenjuoksun hitaudesta päätellen olen onnistunut niistämään jo osan aivoistanikin.
Räkätaudin vuoksi jouduin perumaan tärkeän tapaamisen. Tiina kutsuu minua mentoriksi, mutta ihan niin korkealentoista titteliä en koe omakseni. Olenkin miettinyt sopivaa sanaa henkilölle, joka toimii nuorelle kollegalle tienviittana, tulkkina ja oikolukijana. Vielä en ole passelia termiä keksinyt, mutta eiköhän se jossakin vaiheessa pyrähdä mieleeni. Ehdotuksia toki otetaan aina vastaan.
Mitäkö teen? Annan palautetta teksteistä, korjaan virheet ja perustelen muutosehdotukset. Kerron alalla käytettävistä termeistä, toimintatavoista, kirjoittamattomista säännöistä. Valotan lehtien profiileja, juttujen formaatteja ja näkökulmavaihtoehtoja, työn etenemisjärjestystä. Neuvon haastateltavien ja asiantuntijoiden etsimisessä sekä faktojen ja tekstin tarkistamiseen liittyvissä kysymyksissä. Muistutan juridisista, eettisistä ja moraalisista pelisäännöistä. Kerron alalla työskentelevistä ihmisistä ja vien kiinnostaviin infotilaisuuksiin. Käytännössä toimin ja puhun juuri niistä asioista, joista olisin itsekin halunnut kuulla urani alussa.
Ja sainhan minä kuullakin, sillä olin onnekas. Minun tienviittanani toimi todellinen konkari, terävä ja huumorintajuinen Marja-Leena, joka antoi neuvoja kuin ohimennen, tyylikkäästi ja sopivissa tilanteissa tipautellen. Siihen en itse pysty, vaan tiedän kuulostavani pahimpien opetuspuuskieni aikana tiukkapipoiselta saarnaajalta. Onneksi Tiina on ainakin toistaiseksi kestänyt kansankynttilän taipumukseni.
Marja-Leena opetti omalla esimerkillään myös sen, ettei tylsiä aiheita ole olemassakaan. En koskaan ollut ymmärtänyt, miten joku voi olla kiinnostunut kuninkaallisten edesottamuksista saati kirjoittaa siniveristen elämästä, mutta Marja-Leena onnistui tekemään siitäkin taidetta. Salaisena aseena oli historia, josta taitava kirjoittaja ammensi kiehtovia faktoja ja hauskoja yksityiskohtia, jotka hän saumattomasti nivoi osaksi juttua. Lopputulos oli silkkaa lukijan juhlaa. Se oli minulle suuri ahaa-elämys.
Marja-Leena toimi myös lautturina ja ovenavaajana. Freelancerille — tai itsenäiselle yrittäjälle, kuten veroviranomaiset meidät näkevät — sellainen teko on suunnattoman arvokas. Marja-Leenaa minun on kiittäminen yhdestä työurani mukavimmasta työsuhteesta, joka on kestänyt jo viiden päätoimittajan verran. Lehti on Kotilääkäri, ja maistiaisia löytyy —> täältä.
Helsingin Sanomissa oli heinäkuun alussa Jussi Ahlrothin ansiokas juttu nyt jo edesmenneestä elokuva- ja musiikkiäänittäjästä Paul “Pappa” Jyrälästä. Siinä Jyrälä kertoi, kuinka hän aikanaan oli halunnut tietää miten rumpusoundi tehdään, mutta kollegat makasivat äänipöydän päällä, jotta kukaan ei pääsisi näkemään alan salaisuuksia. “Mä ajattelin että ei jumalauta, eihän se nyt noin voi olla. Mä en jätä mitään takataskuun.” Se oli minusta hienosti ajateltu ja oivasti sanottu. Sillä tiellä tässä nyt ollaan, takataskun kamaa jakamassa.
Liitän tähän loppuun linkin Tiinan blogiin, jonka nimenä on Kaiken teoria. Kyse ei ole suinkaan yksipuolisesta opetussuhteesta, sen tiedän jo nyt. Jos milloin tarvitsen kuranttia tietoa genetiikasta, pirautan Tiinalle. Hänen väitöskirjansa löytyy —> tuolta. Ja on meillä vielä yksi yhteinen tekijä, tai pitäisikö sanoa suoraan: ihastus. No tietenkin USS Enterprise -aluksen kapteeni Jean-Luc Picard alias näyttelijä Patrick Stewart, jonka charmantin olemuksen edessä olemme molemmat silkkaa hyytelöä.
