Vaaniva tiikerihai ja silmälasikäärmeiden valtakunta
Tänään, itsenäisyyspäivän kunniaksi, nostan framille kaksi kotimaista klassikkoa, Tähden ja Virran. Siihen suomalaisuuden hehkutus jääkin, sillä olen valinnut kappaleet mustikan näkökulmasta: kaukomaille tekisi minunkin mieleni, auringon hehkuun ja eksoottisiin maisemiin. Olen kyllästynyt tähän synkkään säkkiin, johon koko Pohjola on taas tungettu.
Annikki Tähti laulaa Kuningaskobran, Olavi Virta Tiikerihain. Olisin halunnut liittää kolmanneksi lastenlaulun, jossa vilisee marakatteja ja hyvin viisas elefantti, mutten löytänyt Arvid Lydeckenin sanoittamaa Telefooni Afrikassa -laulua juutuubista. No, ehkä tämä duo riittää luomaan tarpeeksi lumoa pimeään päivään.
Muiden bloggaajien valitsemia sunnuntaiklassikkoja löytyy täältä.
Takuumiehiä, sorron uhreja ja mainio Minna
Työt ovat täyttäneet kuluneen viikon päivät niin, etten ole edes ehtinyt bloggailla. Onneksi Twitter pakottaa kiteyttämään sanottavan 140 merkkiin, ja lyhyitä lastuja olen sinkautellut velvollisuuksien välissä. Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että olen aherruksen ohella nauttinut mieltä ja sydäntä ravistelevista taidepläjäyksistä, ja siksi nostan framille nyt kolme esitystä, joiden myötä kannustan väkeä suunnistamaan Helsingin Hakaniemen sillan kupeeseen, Espooseen ja Kouvolaan.
KokoTeatterissa sai runsas viikko sitten ensi-iltansa Helena Kallion, Heikki Kujanpään, Jussi Nikkilän ja Anna Veijalaisen käsikirjoittama Lipusta revitty tähti, musiikkia ja fyysistä ilmaisua taitavasti yhdistelevä teos, joka kuljettaa katsojat lähihistorian pelon, sorron ja sodan vuosiin. Esitys pakottaa katsomaan kriittisin silmin myös nykytodellisuutta: mielipidevankeja on joukossamme tälläkin hetkellä, rajojen molemmin puolin. Valtamedia ei heistä kerro, järjestelmä kieltää väärinkäytökset ja kidutuksen, ja suuri yleisö on kiinnostuneempi shoppailusta ja viihteestä. Jäin ystäväni kanssa pohtimaan — taas kerran –miten itsestään selvänä me suomalaiset pidämmekään vapauttamme.
Espoossa pääsin kulkemaan muistojen valtatietä pitkin, kun Glims & Gloms dance company juhli 10-vuotista taivaltaan. Tanssiteatterin perustajat ja taiteelliset johtajat Simo Heiskanen ja Tuomo Railo olivat rakentaneet oivan juhlaohjelmiston, videotaltiointeja ja live-esityksiä yhdistävän kokonaisuuden, joka palautti mieleen huikeita elämyksiä vuosien takaa. Yksi suosikkiesityksistäni on ehdottomasti Eduard Uspenskin kirjaan perustuva, vuonna 2005 ensi-iltansa saanut Takuumiehet, josta nähtiin monta hilpeätä kohtausta. Olen aina ihaillut tanssijoiden taituruutta — kokeilkaapa itse hallittua akrobatiaa alumiinitikkaiden kanssa!
Lopuksi suuntaan valospotit Kouvolan Teatteriin, jossa estradin valloittaa rohkea ja määrätietoinen Ulrika Wilhelmina, paremmin Minna Canthina tunnettu kirjailija, kauppias ja kohahduttaja vailla vertaa. Ritva Holmbergin kirjoittama, Eero Ojasen säveltämä (laulujen sanat Ilpo Tiihonen) ja Kaija Viinikaisen ohjaama musikaali on raikas, hauska ja herättävä esitys.
Samalla Minna on kirpaiseva muistutus siitä, miten tärkeitä asioita ja epäkohtia Canthin kirjoittamat näytelmät (Työmiehen vaimo, Kovan onnen lapsia, Anna Liisa) nostivat esiin yli sata vuotta sitten — vaan onko mikään muuttunut yhteiskunnassamme? Sama köyhien kyykyttäminen, sama tehtaiden alasajo, sama työttömien hätä jatkuu yhä. Musikaalin tunnelmia voi makustella tässä YouTubeen ladatussa videossa, joka kiteyttää esityksen ydinsanoman: elää — juuri se on ihanaa!
Puolustakaa tekijänoikeuttanne, allekirjoittakaa adressi!
Adressit.com-osoitteessa on esillä adressi, jolla vastustetaan kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinin lakiesitystä tekijänoikeuslain niin sanotusta työsuhdeolettamasta.
Työsuhdeolettama tarkoittaisi merkittävää muutosta nykyiseen lakiin, sillä sen mukaan työntekijän tekijänoikeudet siirtyisivät automaattisesti työnantajalle, elleivät työntekijä ja työnantaja muuta sovi. Nykyisin tekijänoikeudet kuuluvat lähtökohtaisesti tekijälle.
Mikäli asia koskee tai kiinnostaa sinua vähääkään, sukella —-> tänne <—- ja allekirjoita adressi!
Aina uuteen käy tie elämän
“Till we find our place
On the path unwinding“
Lepiksen ideoimassa bloggaajien Sunnuntaiklassikko-sarjassa on tänään teemana reipas pikkujoulumusa, kiitos SusuPetalin, joka on kertonut kaipailleensa svengibiisejä. Asetun (taas, voi ei!) kapinallisen rooliin ja vaadin ehdottomasti myös hitaita kappaleita pikkujouluissa soitettavaksi. Perusteluna on tällä kertaa ikä: eihän sitä näin vanha enää jaksa koko iltaa viettää tanssilattialla pomppimalla kuin kenguru.
Valitsemani biisin voi vallan mainiosti soittaa vaikkapa illan viimeisenä antamaan lohtua kaikille väsyneille ja elämässään eksyneille. Koskettimet ovat hallussa ja sointi kohdallaan tässä juutuubista poimimassani videossa, jossa Elton John tulkitsee Turkin Ephesusissa taltioidussa konsertissa alun perin Leijonakuningas-elokuvaan säveltämänsä laulun Circle of Life.
Tämä päivä kuluu toisaalla, enkä valitettavasti ennätä kommentoida muiden sunnuntaiklassikkoja vasta kuin myöhään illalla tai maanantaina. Siihen asti menoa siivittää Sir Johnin “Aina uuteen käy tie elämän…“
Pari sanaa luottamuspulasta. Ja sitten syömään.
Työn alla oleva verkkosivusto (paljastan tahon myöhemmin) vaatii nyt kaiken huomioni, ja siksi omat blogimerkintäni jäävät näinä päivinä kovin nöpöiksi. Mutta onneksi Särön kimppablogissa sanoilla annetaan kyytiä moneen suuntaan. Tällä kertaa äänessä on Poetry Slam -tapahtumista tuttu Tuukka Hämäläinen, joka pähkäilee yleissivistävän koulutuksen merkitystä ja ärhentelee opinahjonsa onnahtelevia perusteluja. Eikö opiskelijoihin enää luoteta? Runoilija Hämäläisen Me sivistymättömät -juttu löytyy täältä.
Kannattaa lukea myös Särö-blogin edellinen juttu, jossa Jyväskylän yliopistossa kirjoittamisen opettajana toimiva Risto Niemi-Pynttäri paljastaa perimerkillisen intohimonsa: RSS-kärpästen napsimisen.
Onneksi blogosfääri tarjoaa kirjoittajille digikärpästen ohella myös maallisempaa apetta. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi opiskeleva Jenni nimeää Kirjoittajatreffit-blogissa osan luovuutensa lähteistä: ytyä kirjoittamiseen antavat muun muassa mandariinit, tomaattikeitto, smoothie ja sitruunavesi. Siitä muistuikin mieleeni: täytyy pakata eväsrasiaan mukaan kourallinen pähkinöitä.
Ennen kuin kiirastulen portit avautuvat
Vanha koira ei opi uusia temppuja. Siinä on meillä yksi ikivanha sanonta, joka joutaa roskakoriin. On arvioitu, että vuoteen 2017 mennessä 80 prosenttia tiedosta on uusiutunut. Käytännössä se tarkoittaa, että jokaisen meistä pitää opiskella ja oppia koko ajan uutta. Ja kyllähän me opimmekin!
Oppimiseen liittyvät asenteet tulivat mieleeni luettuani viestintäkriitikko (ihana titteli!) Jussi Luukkosen blogikirjoituksen. Hän on muuttanut Uuteen-Seelantiin ja aloittaa Executive MBA -opinnot vanhoilla päivillään — mikäli näin leimaava ilmaus sallitaan. Minulle kirjoitus toimi hyvänä ja innoittavana muistuttajana: koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä opiskelemaan jotakin uutta.
PS. Merkintäni otsikko on peräisin Luukkosen blogikirjoituksesta. Hänelle kiirastulen portit (lue = Masseyn yliopiston ovet) avautuvat helmikuussa. Lykkyä opintoihin!
Turhaa on ylenpalttinen haikeus
Marraskuun selättäjät ovat avanneet uuden ——> taidegallerian <——, ja siitä sain kimmokkeen soittaa tänään sunnuntaiklassikkona biisin, josta on tullut itselleni eräänlainen lamautumisen ja apean mielen karkotuslaulu. Kyseessä on Edu Kettusen vuonna 2000 julkaisema Oljenkorsi, jota kuunnellaan viisi kuusi kertaa perätysten, ja toosan nupit on tietenkin käännetty kaakkoon.
Poljento tuo mieleen vanhan ajan latotanssit, joissa lattia notkui ja kajahteli miesten saappaiden hakatessa rytmikkäästi lankkuja. Muutenkin biisissä on ihanan reipas Rimpati rei! -meininki. Eniten pidän Kettusen sanoituksesta, joka piirtää pettymykset esiin paksulla pensselillä, mutta kieltäytyy rusentumasta niiden alle: “Mitä siitä jos kohtalo rikkaudet vei/ mitä siitä jos onnetar sorsi/ meillä sittenkin on ihan ikioma orsi/ jos onkin vain oljenkorsi”.
Täältä <—– löydät lisää bloggaajien valitsemia sunnuntaiklassikkoja. Tarjolla on brittirokkareita, sodan mielettömyyttä kritisoivia kannanottoja, 1950-luvun viatonta teinimaailmaa, ja pääsevätpä sanoituksissa esiin myös yksi Kennedy sekä lentävä kalakukko. :)
Mieltä piristävä kierros blogiavaruudessa
Tänään vinkkaan kiinnostavista blogiteksteistä. Aloittakaamme kierros WWF Suomen sivustolta, josta löytyy ajankohtaisia ympäristöteemoja luotaava kimppablogi Villi planeetta. Tällä kertaa näppäimistön äärellä on Henna Rouhiainen, joka aprikoi, ketkä hoitavat planeettaamme: tohtorit vai puoskarit.
Joutilaisuuden vaikeaa taitoa pohtii Mari Koo, jonka blogi on suoranainen aarreaitta kaikille kulutuskysymyksistä ja sosiaalisen median mahdollisuuksista kiinnostuneille. Sosiaalisen rikoksen, ystävien laiminlyönnin, äärellä on riehakasta keski-ikää viettävä Tiina Kaarela, jonka kirjoituksilla on yllättävä vaikutus: ne saavat vannoutuneimmankin maakravun innostumaan purjehduksesta ja saapasmaasta (tosin Italia-fani olin jo entuudestaan).
Marraskuun selätystä harjoittaa Hirlii, joka raottaa Preivi-blogissaan pimeän kuukauden salaisuuksia. Saman hankkeen äärellä on Lepis, jonka Parallel Lines -blogista löytyy myös Sunday Classic -osio. Sen innoittamina bloggaajat esittelevät joka sunnuntai klassikon aseman tavalla tai toisella saavuttaneita lembibiisejään. Tule sinäkin mukaan ja perehdytä meidät mielimusiikkiisi!
Kierroksen lopuksi tarjoilen kaksi sarjakuvablogia: Ville Rannan viiva on villi ja vapaa. Uusimman tarinan keskiössä ovat alastomat orvot. Kotikaupungissani asuu myös tsäpäkkä leidi Kaisa Leka, joka miettii myräkän olemusta. Heisulivei ja hyvää viikonloppua!
PS. Silmäilkää myös Twitter-viestejäni tuossa oikealla ————————->
Niihin liitetyt linkit sisältävät ajankohtaisia ja kiinnostavia juttuja & videoita.
