Kolme huoneentaulua
Paljastan tänään Särön blogissa kolme huoneentauluani. Jos tahdot tietää, millaisia ne ovat, sukella heti Uuden Itämaan kirjallisuus- ja kulttuurilehden blogiin, tänne.
Hyveistä tärkein
Katsoin eilen Yle Teemalta elokuussa tallentamani ohjelman The Ballad of Greenwich Village, joka kartoitti kiinnostavalla tavalla Manhattanin boheemikortteleiden historiaa ja elämänmenoa. Hieno sukellus: mainioita haastateltavia, värikkäitä muistoja, kiehtovia tarinoita.
Sain ohjelmasta myös voima-ajatuksen tälle viikolle. Kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Maya Angelou pohti, mikä hyveistä on tärkein, ja päätyi rohkeuteen. Ilman sitä ei ihminen hänen mielestään kykene muihin hyveisiin säännönmukaisesti. Me tarvitsemme rohkeutta voidaksemme olla omassa jokapäiväisessä arjessamme reiluja, kilttejä, anteliaita, armeliaita, oikeudenmukaisia, rakastavia ja aitoja. Niinhän se on.
Karvas oppitunti
Tämänkertaisen sunnuntaiklassikon levytti alun perin Betty Everett, mutta todellisen hitin siitä teki Linda Ronstadt. Jäin miettimään, onko soveliasta soittaa You´re No Good näin isänpäivänä, mutta tosiasiahan on, etteivät kaikki isukit ole läheskään niin puhtoisia ja kultaisia kuin ensisilmäys antaisi ymmärtää.
Juutuubista poimimani video on peräisin tv-ohjelmasta The Midnight Special, ja artistin esittelee illan juontaja Joce Feliciano. Kolmiminuuttinen pätkä on todellinen memory lane 1970-luvulle: huh, mitkä lahkeet, lameet, tanssityyli ja herrojen pulisongit! Wikipediasta löytyy muuten todella kattava katsaus Linda Ronstadtin urasta. Näin perinpohjaiseen raportointiin en muistakaan vähään aikaan törmänneeni.
Lisää musiikillisia muistoja eli bloggaajien valitsemia sunnuntaiklassikkoja löytyy täältä.
Kaikki pitää lunastaa!
Hiljaa hyvä tulee, tietää näyttelijä Pirjo Lonka. Tämän vuoden alussa parhaan naispääosan Venlan saanut Q-teatterin tukipilari tykkää tehdä isosti, ajattelun voimalla. Hän myös jakaa avoimesti tunnustusta opettajalleen: Antti Raiviolle. Häneltä Lonka kertoo saaneensa tärkeimmät oppinsa ja näyttelijäntyöhön liittyvän olennaisen periaatteen: kaikki pitää lunastaa.
Tämän blogin lukijat tietävät, miten paljon pidän teatterista. Minulle se ei todellakaan ole kuollut taidemuoto, kuten niin usein kuulee väitettävän. Nimeän myös mielelläni ihmisiä, joiden ansiosta hakeudun katsomoon. Yksi heistä on Pirjo Lonka, jonka tapasin työn merkeissä. Täydennän jälleen blogini Yllätyslootaa Teatteri-lehteen kirjoittamallani jutulla Ilon ja surun ääripäissä. Lukuiloa Longan ajatusten parissa!
Sanon tämän käsi sydämellä
Etsiessäni lähdeaineistoa ja taustamateriaalia erästä työprojektia varten törmäsin eilen mainioon esitelmään. Reijo Heikkinen (sivustolta ei käy ilmi, onko kyse Oulun yliopistossa työskentelevästä dosentti Heikkisestä, kuten oletan) on pitänyt kaksi vuotta sitten Kainuun Sydänyhdistyksen 50-vuotisjuhlassa puheen, jossa hän kertaa sydämen historian, siihen liittyvät sananlaskut, tarinat, tulkinnat ja merkitykset.
Kuten Heikkinen huomauttaa, runoudessa sydän liitetään usein rakkauteen, mutta aikaisemmin uskottiin, että sydän oli paitsi tunteiden myös järjen ja tahdon keskus. Muinaisille egyptiläisille sydän oli myös omantunnon vastine. Tässä elämässä tehdyistä teoista joutui heidän mukaansa vastaamaan tuonpuoleisessa: kuolleita tuomittaessa heidän sydämensä punnittiin ikuisuuden herran, Osiriksen, edessä laittamalla vastakkaiseen vaakakuppiin höyhen, joka oli oikeudenmukaisuuden vertauskuva. Sanon tämän käsi sydämellä: Heikkisen esitelmä kannattaa lukea. :-)
Kaunein, ja pistää kuin kyy
Jos saisin pitkät kintut, niin kauas kulkisin
Ja kummitukset kaikki myös varmaan kohtaisin
On todellisuus toista, kun silmät aukaisen
YLEn Teemalla nähdään tänä iltana ensimmäinen filmihulluksi tunnustautuvan näyttelijän, Elina Salon, Kino Klassikko -sarjaan valitsemista elokuvista. Minulle Salo on se yksi ja ainoa Pikku Myy. Hänen äänensä taipuu mainiosti juuri sellaisiin kujeisiin ja ärhäköihin kommenttehin kuin Tove Jansson on taskukokoiselle rasavillilleen kirjoittanut.
Muumit ja heidän persoonalliset ystävänsä ovat olleet mielessäni viime päivinä, kiitos Jukka Laajarinteen, joka on kirjoittanut valloittavan teoksen Muumit ja ja olemisen arvoitus (Atena, 2009), missä hän tutkailee muumimaailmaa eksistentialismin silmälasien läpi. Laajarinne kirjoittaa taitavasti, lempeällä otteella, enkä ihmettele lainkaan, miksi kirja on noussut bestselleriksi. Sen ja Salon innoittamina päästän tänään ääneen kursailemattoman ja pippurisen hahmon. Olkaatten hyvät: Pikku Myyn haaveet.
Lisää bloggaajien valitsemia sunnuntaiklassikkoja löytyy täältä.
Ystävyys ei katso ikää
Täydennän tänään blogini Yllätyslootaa huhtikuussa julkaistulla jutullani. Tapasin keväällä Tasavallan presidentti Tarja Halosen, joka antoi haastattelun Kotilääkäri-lehden ja Keskinäinen työeläkevakuutusyhtiö Varman teettämän Elinvoimatutkimuksen vuoksi. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin näkemään Presidentinlinnan sisältä päin (terveisiä vain Jaakolle, joka liikkuu siellä kuin kotonaan, kiitos Linnan itsenäisyyspäiväjuhlien :D ).
Haastattelussa Halonen pohtii odotusten luomia paineita, suomalaisten selviytymiskyvyn aineksia, elinikäisen oppimisen merkitystä, sukupolvien hiljaista tietoa sekä erilaisten ystävien roolia. Hänen mukaansa ihmissuhteissa ei saa koskaan sälyttää kaikkia toiveitaan yhden ihmisen varaan. Äidiltään Halonen kertoo oppineensa myös oikean tavan vastustaa vanhuuden yksinäisyyttä: nuoret ystävät pitävät virkeänä ja auttavat oppimaan uusia asioita.
Juttu löytyy —> täältä. Lukuiloa! Yllätyslootasta löytyy myös muita eri julkaisuissa ilmestyneitä juttujani.
Uskonasioita
Sunnuntaiklassikkona soi tänään, talviajan ensimmäisenä päivänä, R.E.M.-yhtyeen hitti vuodelta 1991: Losing My Religion. Video on kuvattu kaksi vuotta sitten Kanadassa, todennäköisesti Vancouverissa, jossa bändi oli nauhoittamassa levyään. Tästä biisistä uskallan sanoa: klassikko jo syntyessään. Koska video on kuvalliselta anniltaan aika tylsä, kappaleen soidessa voi katsoa Marita Liulian Choosing My Religion -näyttelyn upeita valokuvia. Näyttely on tällä hetkellä esillä Wäinö Aaltosen museossa Turussa. Suosittelen!
Lisää bloggaajien valitsemia sunnuntaiklassikkoja löytyy täältä.
Elävän kielen voima
Tapio Ollikainen on haastatellut uusinta Yliopisto-lehteä (nro 10/2009) varten yleisen kirjallisuustieteen tutkija Laura Wahlforsia. Aihe on säkenöivä: Julia Kristeva. Varsinkin jutun loppuosa, jossa pohditaan elävän kielen merkitystä, sykähdytti.
Wahlforsin mukaan Kristeva uskoo, että elävää, taiteellista kieltä luomalla ja sitä lukemalla voimme hoitaa psyykeämme. Jos yhteys kielen ja kokemuksen välillä katkeaa, kielestä tulee tyhjää ja merkityksetöntä, emmekä kykene luovaan kyseenalaistamiseen. Siksi Kristeva on huolissaan mediayhteiskunnan tarjoamasta valmiiden kuvien tulvasta. Hän jopa puhuu televisiotodellisuudessa elävistä ruumiista, joita syntyy, kun ihmiset eivät enää tavoita sisimpäänsä. Mutta Wahlfors tähdentää, että Kristevalla on hihassaan pelastus: romaanitaide. Kirjallisuus voi pelastaa, mutta osaammeko enää pysähtyä lukemaan?
Luettuani lapsesta mestareiden mäellä
Vantaalainen runoilija ja järjestelmäasiantuntija Jouni Kemppi neuvoo Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kotus-blogissa, miten luodaan aakkosrunoutta. Päätin testata reseptin, otin summamutikassa vanhan blogimerkintäni toukokuulta 2007 ja toimin ohjeiden mukaan. Kempin mukaan mikä tahansa teksti kelpaa, mutta jo oman juttuni perusteella voin sanoa, ettei se ihan kepeästi käynyt.
Aikana
eikä freskona
Hugo hoitaa hellästi historiaansa
ilottelu jonne joutuvat juhlija ja juhlaohjelma
kansanjuhlaa koko kirkossa
kukkia kurjenkelloja
keskimmäinen kuoltuaan kuten liikuttavat luurangot lempimaalauksessani
luettuani lapsesta mestareiden mäellä
musiikkia
niistä on pyhätössä
pitäisiköhän päinvastoin piipahtaa puutarhassa
paikka painaa riittää rieväkylässä
sielut sisällä seinässä siipien suojassa
Simberg selitti sydäntään satavuotista
tummassa työtakissaan teostaan työtovereilleen
tuli Tampereen Tuomiokirkko tänään tähän
uhkaa viikoksi valloittaa
yhden yksinkertaisesti.
Haluatko oopperalaulajaksi?
Edesmennyt laulaja ja komedienne, englantilais-kanadalainen Anna Russell antaa tällä YouTube-videolla runsaassa viidessä minuutissa lyhyen oppimäärän tiedot siitä, mitä avuja oopperalaulajaksi haikailevalta vaaditaan. Jos kaipaat pientä piristystä arjen kiireiden keskellä, katso Russellin esitys. Vinkin videosta antoi Tampereen Kamariooppera, joka työstää uutta esitystään Adalminan helmi. Ensi-ilta on 25.11.
Nyt säröillään porukalla!
Uuden Itämaan kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön blogi on uudistunut. Kirjoittajia on nyt 15: Anne Dougan, Hannimari Heino, Tuukka Hämäläinen, Seija Kerttula, Tiina Lehikoinen, Anne Leinonen, Mark Mallon, Johanna Muurinen, Eija Mäkinen, Anne Mölsä, Risto Niemi-Pynttäri, Petri Pietiläinen, Tiina Raevaara, Sanna Saastamoinen ja Maija Väisänen. Melkein kaikilla on meneillään jonkinlainen kirjaprojekti, ja aika ajoin teoksia ilmestyykin.
Ensimmäisenä porukasta on tulessa journalismin ja yhteiskuntatieteiden opiskelija Anne Mölsä, joka reissaa parhaillaan Greyhound-bussilla Yhdysvalloissa kolmen kahdeksan viikon tutkimus- ja kokemusmatkalla. Välähdys Mississipistä on aavemainen, murheilla silattu.
