“The truth, the whole truth and nothing but the truth.”
Amerikkalaisista elokuvista ja tv-sarjoista tuttu lause on vaatimuksessaan ehdoton ja armoton. Olen usein miettinyt, miten sen — koko totuuden kertomisen — voi tosiasiassa toteuttaa. Näkemyksemme asioista on aina subjektiivinen, ja jo se värittää kertomamme totuuden luonnetta. Lisäksi kykymme erottaa kulloisillekin tapahtumille olennaiset asiat ja ilmaista ne verbaalisesti on enemmän tai vähemmän puutteellinen. Miten ihmeessä on mahdollista ymmärtää saati kertoa koko totuus?
Totuuden olemus alkoi jälleen askarruttaa mieltäni luettuani Voima-lehdestä (nro 3/2008) kiinnostavan jutun Veeti Nevalaisesta, jolla on todettu Aspergerin oireyhtymä. Hanna Nikkasen taitavasti kirjoittamassa artikkelissa piirtyy kuva ihmisestä, jonka tapa katsoa maailmaa muistuttaa röntgen-katsetta. Koska Veetin aivojen eri osat toimivat toisin kuin neurotyypillisillä, hän näkee ihmisten usein harjoittaman muka-logiikan: tunteisiin tai tapoihin nojautuvan toiminnan.
Assit, kuten Asperger-henkilöitä jutussa kutsutaan, hahmottavat asioita kirjaimellisesti ja korostetun rationaalisesti. Heille on myös tyypillistä suorapuheisuus, tapa tarkoittaa täsmälleen sitä, mitä sanoo. Sosiaaliseen valehteluun ja muiden miellyttämiseen tottuneille se on jokseenkin kolkkoa. “Olen nyt alkanut oppia, että kun ihmiset sanovat arvostavansa rehellisyyttä, ne eivät oikeasti tarkoita sitä. Ne haluavat kuulla totuuden ainoastaan, jos se on mukava“, Veeti Nevalainen sanoo.
Tunnustan avoimesti, että kohtaan toisinaan tilanteita, jolloin valitsisin ennemmin tietämättömyyden kuin totuuden kuulemisen. Niin kävi taas eilen illalla, jolloin sain tietää asian, jota en todellakaan olisi halunnut tietää. Ne ovat hetkiä, jolloin mietin omaa arvomaailmaani ja — Veetin käyttämää ilmaisua lainatakseni — muka-logiikkaani; hetkiä, jolloin joudun pohtimaan elämääni ja omien valintojeni motiiveja ja oikeellisuutta. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Pirulauta, se jos mikä pitää paikkansa.
Totuuden rakastajaksi tunnustautuva Ilkka Niiniluoto analysoi kirjassaan Järki, arvot ja välineet (Otava, 2001) totuudessa pysymistä, osatotuutta, valheita ja valehtelemista. Kysymys siitä, saako koskaan valehdella, osoittautuu hänen mukaansa arkielämässä odottamattoman monimutkaiseksi ja hankalaksi. Niiniluoto muistuttaa muun muassa katolisen kirkon piirissä kehitetystä opista syntien hierarkiasta (emt. s. 162): “Valheet jaettiin kolmeen ryhmään: a) avuksi tarkoitetut hyödylliset valheet, b) leikilliset, piloillaan lausutut valheet ja c) pahansuovat, tahalliset valheet jonkun vahingoittamiseksi. Tyypin a) ja b) valheet katsottiin anteeksiannettaviksi, ja vain c) luettiin kuolemansynteihin“.
Selkeän valehtelemisen tuomitsen täysin, mutta kertomatta jättämisen luonnetta ja oikeutusta olen miettinyt usein. The whole truth, koko totuus, vaatii kertomaan kaiken, mutta itse olen valmis hyväksymään sen, ettei kaikkea tarvitse aina paljastaa. Eritoten ns. totuudenpuhujien seurassa olen yrittänyt painottaa hienotunteisuuden ja empaattisuuden merkitystä. Se koskee myös itseäni. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tietoisemmin olen pyrkinyt hillitsemään taipumustani laukoa “totuuksia”. Nuorena koin oman mielipiteeni ilmaisemisen kovinkin tärkeäksi, mutta nykyään yritän omalta osaltani vähentää kipua ja tuskaa. Sillä juuri sitä ääneen lausutut sanat, olivatpa ne miten totuudellisuuteen pyrkiviä tahansa, usein aiheuttavat.
